Olipa kerran suomalainen, kroatialainen, serbialainen, montenegrolainen, liettualainen ja espanjalainen, jotka reissasivat yhdessä yhdeksän päivää. Siinä ajassa he ehtivät tuumia kaikenmoista, sekä tavata amerikkalaisen ja saksalaisen.
"Suomi on todella hieno maa", totesi serbi. "Siinä ei ole kuin yksi vika ja se on Martti Ahtisaari."
Suomalainen mykistyi julkeasta kommentista, mutta yritti ymmärtää serbialaista, sillä niinhän se on, että kaikkia ei voi miellyttää. Ei edes rauhanneuvottelija Ahtisaari.
"Suomi on niin siisti. En ole ollut ikinä missään niin puhtaassa kaupungissa kuin Helsinki. Tuli tunne, että kävelen sairaalassa: hygieenistä, kliinistä ja selkeää", serbi jatkoi.
Kroatialainen ilmoitti haluavansa käydä Suomessa. Hänen toimittajapuolisonsa oli kehunut maan vieraanvaraisuutta, kun oli ollut tutustumassa Patriaan taannoisen lahjusjupakan vuoksi.
Montenegrolainen tiesi kertoa, että ihan kaikki Suomessa osaavat englantia todella hyvin, toisin kuin hänen maassaan.
"Suomen koulut ovat loistavia."
"Onko totta, että suomalaiset ovat hyvin masentuneita ja tekevät hirveästi itsemurhia? Johtuuko se siitä, että siellä on niin kylmää, pimeää ja ankeaa?", kroaatti kysyi.
Suomalaista nauratti, mutta oikeassahan valveutunut kyselijä oli. Ainakin osin.
Liettualaistakin hymyilytti ja hän huomautti, että Suomessa on myös hyvin valoisaa.
"Kesällä aurinko paistaa vastaavasti sitten yötä päivää, eikä siellä voi nukkua ollenkaan", hän höysti.
Kroatialainen tuumi, että suomalaisia ahdistaa varmaan sekin, että pian Nokialla viimeinen sammuttaa valot.
"Mistä se firman nimi muuten oikein tulee?", hän kysyi.
Liettualainen vastasi suomalaisen puolesta ja antoi kattavan selostuksen Nokian historiasta. Hän kertoi toiminnan alkaneen puuteollisuudesta ja päätyneen kumppareiden ja kaapelien kautta älypuhelimiin. Suomalainen vaikuttui. Hän ei olisi pystynyt parempaan.
Kirjava joukko tapasi siis myös saksalaisen, joka ilahtui erityisesti nähdessään suomalaisen. Hän kertoi vuolaasti, kuinka piti Suomesta ja suomalaisista ja muistutti, että Suomi ja Saksa tekivät sota-aikana yhteistyötäkin. Suomalainen huomasi nolostuvansa ja mutisi vastaukseksi, että kylläpä kyllä ja vaihtoi puheenaihetta.
Saksalaisen puheet eivät kuitenkaan jääneet muilta huomaamatta. Asiaa pähkäiltiin illalla pöydän ääressä. Espanjalainen selitti latvialaisen kanssa kilpaa Suomen historiaa muille. Suomalainen nyökkäili: juuri näin meni. Ei ollut vaihtoehtoja. Balkanin porukka ei tätä ostanut.
"Aina on vaihtoehtoja. Myös Suomella."
Latvialainen sympatiseerasi suomalaista.
"Nyt te ette ymmärrä, Suomen asema oli mahdoton. Mutta sitä minä en käsitä, että miksi te ette liity jo Natoon? Venäjääkö te pelkäätte? Hah. Juuri siksi me liityimme, koska halusimme näyttää, että me teemme, mitä haluamme!"
Tuli aika tavata amerikkalainen. Hänkin oli käynyt Suomessa, tuli junalla Pietarista.
"Suomessa on niin hiljaista ja rauhallista. Kukaan ei puhu kysymättä mitään."
Kotiinpaluun aattona liettualainen ja montenegrolainen huomasivat, että heillä on valuuttakriisi. Liettualainen oli elänyt epähuomiossa yli varojensa ja montenegrolaisen vanhat dollarit eivät kelvanneet maksuvälineeksi.
Suomalainen esitti espanjalaiselle, että autetaan kollegoita. He laskivat rahansa ja totesivat, että eipä hätää, sekä baltti että balkanilainen saadaan kotiin. Velka sitä paitsi luvattiin maksaa pikimmin takaisin.
Montenegrolaista tilanne huvitti. "EU kiitää apuun."
Eteläeurooppalainen nolostui.
"Siellä se on kyllä Suomi, joka maksaa meidän muiden virheistä."