Maapallon kylmimmillä alueilla putkilokasvit puuttuvat tai ovat hyvin matalia. Siihen on kaksi selvää syytä: alueiden kesä on joko liian kylmä ja lyhyt, jotta kasvit pystyisivät tuottamaan lisääntymiseen tarvittavia siemeniä, tai talvet ovat niin ankaria, etteivät kasvit selviä niiden yli hengissä.
Jälkimmäinen syy rajoittaa ennen kaikkea monivuotisten, lämpimämmissä oloissa kookkaiksi kasvavien kasvien, kuten puiden, levittäytymistä kylmille alueille.
Suoraan pakkasen ja viiman kanssa kosketuksiin joutuvat kookkaat kasvit paleltuvat tai kuivuvat, eivätkä siksi voi levitä tundralle, tunturipaljakalle tai vuoristojen ylimpiin osiin.
Kokonaan ilman monivuotisia kasveja kylmät alueetkaan eivät ole. Kasvien talvehtiminen onnistuu alueilla, joilla lumi suojaa niitä talven pakkasilta ja kevään kuivattavalta ahavalta.
Tuntureillamme kasveja on paikoilla, joilla lumipeite pysyy kasvien suojana koko pakkasten ja kevään routakauden ajan.
Niillä alueilla, joilla tuuli lakaisee lumen tunturien avoimilta rinteiltä, ohuen lumikerroksen suojassa tulevat toimeen vain kaikkein matalimmat kasvit. Kasvin latvan kohoaminen viiden sentin korkeuteen ja samalla lumenpinnan yläpuolelle on jo liikaa.
Ellei koko kasvi kuole talven aikana solukkoa tuhoaviin hirmupakkasiin, ainakin sen latva näivettyy. Hengissä pysyviä varsia jää vain kahden, kolmen senttimetrin paksuisen lumikerroksen suojaan.
Paksumman lumen alueilla selviytymisen raja voi olla puolessa metrissä tai metrissä riippuen siitä, miten tuuli lunta kinostaa. Sielläkin raja on kuitenkin selvä ja kesäisin tunturissa vaeltavan nähtävissä - varvut ja pajupensaat ovat tasalatvaisia, usein kuin leikkurilla samankorkuisiksi tasoitettuja.
Suomen tunturipaljakoilla sen paremmin kuin tundravyöhykkeen alamaissa Norjan puolella ei kasva kookkaita puita muualla kuin kaikkein suojaisimmissa paikoissa.
Useimmiten nuo paikat ovat tunturikuruja tai syviä puronnotkoja, joihin tuuli kasaa talvella jopa useita metrejä paksun lumikerroksen suojaksi hyytävältä pakkaselta ja kuivattavalta viimalta.
Todella paksu lumi suojaa kasveja keväälläkin. Ne eivät jää suojattomiksi, ennen kuin routa sulaa maasta. Jos kasvin lehdet aukeavat lämpimässä säässä ennen kuin juuristo saa maasta vettä, kasvi kuivuu ja kuolee.
Kylmyys ja kuivuminen ovat muovanneet erityisesti puita. Kylmimmillä alueilla hieskoivusta on kehittynyt oma alalajinsa, tunturikoivu, joka muuttuu sitä matalakasvuisemmaksi, mitä ankarampiin olosuhteisiin joudutaan.
Aivan paljakan rajalla viimeiset tunturikoivut ovat alle metrin korkuisia ja kasvavat vain paikoilla, joilla lumi suojaa niitä talvella. Niiden rungot voivat kuitenkin olla muutamien metrienkin pituisia, mutta ne kasvavat vaakasuorassa pitkin maanpintaa.
Suurimmassa osassa Suomea yleinen vaivaiskoivu on muuttunut paljakalla täysin pinnanmyötäiseksi. Jopa neliömetrin laajuisiksi kasvavat vaivaiskoivupensaat suikertavat maanpinnassa seuraten kallionhalkeamia tai kivien välissä olevia rakoja.
Parhaimmillaankin niiden oksat kohoavat kymmenisen senttiä ympäröivästä maanpinnasta. Sama on tilanne katajalla - Etelä-Suomen komeiden ja korkeiden pylväskatajien sijasta tunturikankailla katajat kasvavat maanmyötäisesti eivätkä juuri nouse vaaksan vertaa maanpinnasta.
Kataja on kylmän ja kuivumisen arka koko Suomessa. Pohjoisen tuntureilla se on sitä vielä suuremmassa määrin. Talvi saattaa tuhota katajikot vaille lumen suojaavaa vaikutusta jääneiltä alueilta vuosikymmeniksi.