Takarajat ryskyivät tuloneuvotteluissa, ja monille jäi paha maku suuhun ammattiliittojen iltalypsystä. Mustelmat paranevat kuitenkin, ja vain lopputulos merkitsee. Kohtuullinen kahden vuoden sopimus helmikuun alusta lähtien on arvokas saavutus.
Tulopolitiikkaa on tehty Suomessa 1960-luvun lopulta lähtien. Jokainen neuvottelukierros on ollut vaikea ja tulokset usein kyseenalaiset. Monet ovat mananneet tulopolitiikan manan majoille monen monituista kertaa. Historiattomasti asioita arvioivista tämänkertainen neuvottelukierroskin oli ikävää seurattavaa, kun molemmat viikonlopun takarajat menivät rikki ja tulosopimus allekirjoitettiin vasta viime yönä. Keskusjärjestöneuvotteluissa oli jouduttu seuraamaan samanlaista "käsikirjoitusta".
Tuollaiset vaikeudet kuuluvat kuvaan Suomessa; työmarkkinoiden neuvottelukulttuuri on ollut koko tulopolitiikan kauden repivää ja raastavaa. Kuitenkin vain lopputulos merkitsee, ja sen valossa asiat ovat paljon paremmin kuin miltä äkkiseltään näyttää. Ensiksikin on melkoinen saavutus, että sopimus allekirjoitettiin jo joulukuun alussa, kun todellinen takaraja on vasta tammikuun lopussa.
Sitä tuskin olisi tapahtunut ilman sosiaalidemokraattisten ay-johtajien vahvaa tahtoa ja halua rauhoittaa työmarkkinat ennen eduskuntavaalitaistelua. SAK:n ja STTK tunnettujen demarijohtajien ja SDP:n akseli toimi taas, mutta tällä kertaa myös kokoomusvetoinen Akava liittyi ilman ylimääräisiä kiemuroita sopimukseen. Pääministeri Paavo Lipponen voi lähteä ainakin työmarkkinoiden puolesta luottavaisin mielin vaaleihin. Hän sai tililleen jo kolmannen pitkän ja vakauttavan tulosopimuksen.
Toiseksi tulosopimuksen kustannustaso pysyi kohtuullisena, vaikkei se muodostunut vieläkään optimaaliseksi. Erityisen tärkeää on toisen vuoden laskeva kustannustaso. Sillä pärjää eurooppalaisessa vertailussa.
Kolmanneksi nyt tehtiin uusi avaus pois vanhasta yltiösolidaarisesta palkkapolitiikasta. Neljänneksi sopimukseen sisältyy vain järkeviä laadullisia uudistuksia, kuten neljän tunnin vähimmäistyöaika. Positiivisiin puoliin kuuluvat myös kunta-alan erillinen sopimus palkkojen jälkeenjääneisyyden korjaamiseksi ja hallituksen tukipakettiin sisältyvät lisäveronkevennykset. Ostovoima kohentuu noin prosentin. Se on vähemmän kuin ennen, mutta enemmän kuin tapahtuisi liittokierroksella.
Vakavin kritiikin aihe on sopimuksen kattavuus: se jäi 90 prosenttiin. Luku on historiallisessa vertailussa korkea, kun tulopolitiikan rappiovuosina päädyttiin hädin tuskin 70:een, mutta siihen sisältyy vakava laadullinen ongelma. Strategisesti tärkeää kuljetusalaa - maa, ilma- ja merikuljetuksia - ei saatu kovista yrityksistä huolimatta mukaan tulosopimukseen.
AKT:n uusi puheenjohtaja Timo Räty näyttää omaksuneen edeltäjiensä kovan neuvottelustrategian, joka perustuu siihen, että AKT hoitaa omat asiat työtaistelujen tai lakonuhkien avulla. Hän sai seuraa Merimies-Unionin Simo Zittingistä. Onneksi sen sijaan SAK:lainen Paperiliitto livahti akavalaisten lääkärien tavoin vähin äänin mukaan sopimukseen.
Irtautumiset ennakoivat vaikeuksia. Pahimmillaan voi käydä niin, että vaalien alla nähdään kaikesta huolimatta muutama ikävä työmarkkinakahnaus. Irtautujien osa on nimittäin hankala. Kun 90 prosenttia työmarkkinoista on tulosopimuksen piirissä, irtiottoihin ei jää tilaa. Tilanteen logiikka pakottaa ammattiliitot kovaan peliin.