Liikenneviraston pääjohtajan Juhani Tervalan näkemykset rautatieliikenteen kehittämisestä herättävät kysymyksiä. Pitkä maa tarvitsee nopeita junayhteyksiä Kokkolaa pohjoisemmaksikin.
Tervejärkistä, suorapuheista korkeaa virkamiestä kuunnellessa yleisön mieleen voi nousta ajatus, että olisivatpa poliitikotkin tuollaisia. Sitten on hetkiä, jolloin elämys on jokseenkin päinvastainen: onneksi ovat poliitikot, jotka näkevät asiat ylempää kuin ministeriön virkamiehet, nämä kun silloin tällöin katselevat maailmaa Helsingin Kruununhaan työhuoneistaan lähinnä oman toimialansa kurkistusluukkujen läpi.
Tämän vuoden alussa aloittaneen uuden Liikenneviraston pääjohtajan Juhani Tervalan Kalevalle ja usealle muulle maakuntalehdelle antama haastattelu herättää huolta etenkin Pohjois-Suomessa. Maan liikennepolitiikan keskeisen taustavaikuttajan tulevaisuuden näkymissä Suomi liikkuisi kiskoilla Helsingistä vain noin 450 kilometrin säteelle. "Pohjoisemmaksi kannattaa mennä lentokoneella", kuului pääjohtajan linjanveto.
On tietenkin erinomaista, että pääkaupungin ja pohjoisten keskusten kuten Oulun ja Rovaniemen välillä on erinomaiset lentoliikenneyhteydet. Tervalan lausunto viittaa siihen, että jos hän voi asiaan vaikuttaa, ne myös säilyvät.
Rautateillä kulkevan liikenteen kohdalla pääjohtajan näkemys on kuitenkin erikoinen. Jos pääkaupungista lähdetään junalla pohjoiseen ja ajetaan 450 kilometriä, jäädään jonnekin Kokkolan eteläpuolelle. Ei nopean ja hyväkuntoisen rataverkon tarve vielä sille korkeudelle pääty.
Ennen talouden notkahdusta Pohjanmaan radan liikennemäärät olivat reippaassa kasvussa koko matkalla. Oulun ja Seinäjoen välillä ovat meneillään mittavat radan peruskorjaustyöt. Onneksi niistä rahoista päättävät poliitikot. Kun peruskorjaus -- valitettavasti vasta vuosien päästä -- on ohi, on oletettavaa, että niin matkustaja- kuin rahtimäärätkin tällä Suomen valtasuonella edelleen kasvavat. Siihen tavoitteeseen pitää pyrkiä myös ympäristöperustein.
Liikenneinvestoinnit ovat aivan keskeisiä, kun puhutaan Suomen tasapainoisesta kehittymisestä. Jos yhteydet eivät ole kunnossa, se ajaa eteenpäin kehitystä, jossa Suomi keskittyy yhä enemmän Helsinki--Turku--Tampere -kolmion sisään. Toivottavasti tulevat korkeat virkamiehet eivät joskus vedä raideliikenteen kehittämisen nollarajaa kahden- tai kolmensadan kilometrin päähän pääkaupungista.
Hyvän ja nopean raideverkon ylläpito edistää myös kansalaisten tasapuolista kohtelua. Lentoliikenteestä tuskin koskaan tulee sellaista jokamiehen liikennemuotoa kuin junaliikenne nyt on. Kaikkien ei kannata, eikä kaikilla ole yksinkertaisesti varaa käyttää lentokonetta lentäessään pohjoisesta etelään tai päinvastoin.
Järkevää realismiakin Tervala osoittaa. Suomen väestömäärillä 300 kilometriä tunnissa tai vielä nopeammin kulkevista luotijunista tuskin koskaan tulee täällä totta. Olennaisempaa on rakentaa rautatieverkko mahdollisimman nopeasti sellaiseksi, että 200 tuntikilometristä tulee henkilöliikenteen perusnopeus ainakin kaikkialla pääradoilla. Silloin Helsingin ja Oulun välikin voitaisiin puristaa alle neljän tunnin. Se helpottaisi kaikenlaisten yhteyksien hoitoa ja kutistaisi maata tavalla, joka olisi etu raiteiden kummassakin päässä.
Toivottavasti Tervalan hätäisemmät arviot vielä jalostuvat uudessa työssä. Käy niin tai näin, poliittisten päättäjien on pidettävä liikennepolitiikan ohjaussauvat vastedeskin käsissään.