Peruskansalainen kokee itsensä melkoiseksi moukaksi joutuessaan vastatusten vakuutusyhtiön kanssa. Vakuutusyhtiö on kuin valtio valtiossa. Se toimii omalla tavallaan. Siellä puhutaan omaa vakuutusyhtiön kieltä, joka ei aukene tavalliselle pulliaiselle.
Vakuutusehdot on periaatteessa kirjoitettu kaikelle kansalle, mutta tosiasiassa ne on präntätty kielellä, jota ihmiset eivät ymmärrä. Kieli on koukeroista. Ehdoissa on mielin määrin viitteitä toisiin, muualla oleviin määräyksiin, mikä tekee niiden lukemisen ja asiassa kärryillä pysymisen mahdottomaksi.
Ehtoja lukiessa tajuaa pian, että yksinkertainen asia onkin varsin monimutkainen. Sitä, mitä varten kuvitteli ottaneensa vakuutuksen, ei ehkä olekaan mahdollista vakuuttaa.
Vakuutusyhtiöllä on oma juristiarmeijansa. Asiakkaasta tuntuu, että tuolla väellä on kaksi päätehtävää: kirjoittaa vakuutusehdot sellaisiksi, että yksikertaisiinkin asioihin jää tulkintavara, jota vakuutusyhtiö käyttää, sekä etsiä vakuutusehdoista reiät, joihin vedoten yhtiö saadaan vapautettua korvauksista.
Vakuutusten ehdoissa on ristiriitoja, joita ei liene tarkoitettukaan maalaisjärjellä pohdittavaksi. Pari viikkoa sitten iskeneet rankkasateet osoittivat tämän. Jokaisen vakuutusyhtiön papereista löytyy samoin sanoin kirjoitetut lauseet, joihin vedoten yhtiöt yrittävät laistaa vastuitaan sateiden aiheuttamista tuhoista.
Mielenkiintoista on, että ukkosen, pakkasen ja myrskyn tuhot korvataan, mutta ei rankkasateiden aiheuttamia omaisuusvahinkoja. Jos siis Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä sekä Oravaisissa, Vöyrissä ja Ylivieskassa olisikin pari viikkoa sitten mellastanut ukkonen, salama olisi sytyttänyt tulipaloja, rikkonut sähkölaitteita ja myrskytuuli kaatanut puita talojen ja autojen päälle, tuhot olisi korvattu. Jopa metsälle aiheutuneet vahingot.
Miten tämä on selitettävissä? Ristiriita tuntuu melkoiselta. Luulisi, että rankkasade on rinnastettavissa muihin odottamattomiin ja yllättäviin luonnonilmiöihin, kuten ukonilmaan salamoineen, pakkaseen ja tuuleen. Mutta ei. Jostain syystä vakuutusehdoissa on vähintäänkin kahdenlaisia ennalta arvaamattomia luonnonilmiöitä: niitä, joiden tuhot korvataan ja niitä, joita ei korvata.
Oma lukunsa on yrittää muuttaa vakuutusyhtiön päätöstä. Sen tien käyminen on tehty asiakkaan kannalta kohtuuttomaksi. Koska vakuutuspaperit on kirjoitettu vakuutusyhtiöiden siansaksalla, niihin perehtyminen vaatii lakimiehen taitoja. Samaa tarvitaan myös taisteltaessa vakuutusyhtiön tulkintaa vastaan oikeudessa. Yhtä kaikki, muutoksenhakutie vakuutusyhtiön päätökseen on liian vaikea asiakkaalle.
Kielellä on hallittu kansaa aina; näytetään hallittavan nytkin. Kun määräykset ja säädökset tehdään riittävän monimutkaisiksi ja vaikeaselkoisiksi, jää niiden tulkinta tekijöiden tehtäväksi. Muiden kuin asiaan vihkiytyneiden on vaikea päästä niiden sisälle. Tämä johtaa amerikkalaismalliseen elämänmenoon, missä arkisia asioita ratkotaan lakituvassa, ja missä pärjäävät ne, jotka onnistuvat ostamaan parhaat lakimiehet.
Tämä ei voi olla oikein. Ei voi olla, että näinkin merkittävä ihmisten talouteen ja jokapäiväiseen turvallisuuteen liittyvä alue kuin vakuutustoiminta, elää omassa kieli- ja käsitemaailmassaan. Että sen säännöt ovat hyvinkin tulkinnanvaraisia ja tulkintaoikeus on tosiasiassa vain myyjällä eli vakuutusyhtiöllä tai viime kädessä vakuutusasiat tuntevilla juristeilla.