Kokonaisvaltaisuus. Trendisana, jota urheilijat, valmentajat ja heidän taustajoukkonsa mielellään viljelevät jokaisessa keskustelussa, joita heidän kanssaan käyn. Kuinkahan monta prosenttia suomalaisista, edes itseään ammattilaisina pitävistä urheilijoista todella ymmärtää mitä kokonaisvaltainen urheilu pitää sisällään?
On nimittäin niin, että Suomessa on perinteisesti osattu, tai luultu osaavan, urheilun fyysinen harjoittelu. Se on urheilemisen helpoin osa-alue laittaa kuntoon noin teorian pohjalta. Fyysisen harjoittelun tutkimuksia on tehty kautta vuosikymmenien, ja valmentajilla on erittäin paljon käytössään informaatiota ja alan kirjallisuutta, jos vain viitsii perehtyä.
Lopputulema on kuitenkin se, että Suomessa on eri lajeissa erittäin paljon lupaavia kansainvälistä juniorimenestystäkin niittäneitä urheilijoita, joiden aikuishuippu-ura on loukkaantumisien takia jäänyt keskeneräiseksi.
Mistä tämä johtuu? Moni ura on toki päättynyt tapaturman takia, mutta vielä enemmän on tapauksia, joissa erilaiset pienet vaivat ovat jarruttaneet kehitystä tai johtaneet vakavampiin loukkaantumisiin. Joku viisas valmentaja kerran sanoi, että jokainen rasitusvamma on lähtökohtaisesti valmennuksen syy. Ei huonosti sanottu.
Mutta entä jos urheilijan kehityksen jarrun, vammojen, taustalta hakee muitakin elementtejä. Ajatellaanpa esimerkiksi suun terveyttä. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareihin kuuluu lapsesta lähtien suun terveydenhuoltopalvelut. Jos, ja kun näin on, miksi asia ei ole huippu-urheilijoille itsestäänselvyys?
Pieni reikä hampaassa tai ientulehdus voi kokonaisuudessa vaikuttaa pieneltä harmilta. Entä jos muutenkin kovalla kuormituksella oleva urheilijan keho ajautuu sen takia tulehdustilaan ja urheilija sairastuu juuri ennen arvokisoja? Ei ollut pieni vaikutus sillä reiällä hampaassa.
Tai kun urheilija tekee tavanomaisen punttiharjoituksen salilla, mistä hän voi olla täysin varma, mitä rakennusaineita seuraavan aterian pitää täsmällisesti sisältää, jotta palautuminen harjoituksesta alkaisi välittömästi ja olisi maksimaalinen ennen seuraavaa harjoitusta?
Vielä. Jos ajatellaan täydellistä harjoitusjaksoa, silloinhan seuraavan harjoitusvasteen pitäisi täsmätä minuutilleen edellisestä harjoituksesta palautumista. Totta kai kehon tuntemukset ja esimerkiksi hermoston palautumisen teoriat tukevat päätöksenteossa, mutta silti, kehot ovat yksilöllisiä.
Suomalainen mies menee sanonnan mukaisesti lääkäriin vasta silloin, kun pää on jo kainalossa. Hoidetaan seurauksia, ei ennaltaehkäistä syitä niiden taustalla. Kun jututtaa nuoria urheilijoita, joiden kehot ovat alati muutosvaiheessa, niin eikö juuri silloin pitäisi olla todella tarkkana mitä ja miten harjoitellaan?
Kuitenkaan alan ammattilaisia – fysioterapeutteja – ei ole arkiharjoituksissa kuin harvalla urheilijalla mukana. Tavallaan vertauksena voisi käyttää sitä, ettei tarvitse juoda vettä, kun ei ole jano. Sanokaapa tuo kestävyysharjoitusta tekevälle urheilijalle! Janon yllättäessä on jo myöhäistä nestehukan kannalta ja suoritustaso on tippunut useita prosentteja.
Urheilun psyykkisiin valmentajiin ja urheilupsykologeihinkin otetaan yhteyttä yleensä vasta siinä vaiheessa, kun kaikki omat konstit on jo käytetty. Urheilija on alisuorittanut useissa arvokilpailuissa putkeen. Oi lanttumaakari sinä, tee pääkopalleni jotain!
Mikä sitten avuksi? Oma keho on jokaisen urheilijan tärkein instrumentti. Sitä pitää vaalia kokonaisvaltaisesti. Ei riitä, että fyysinen harjoittelu osataan hoitaa urheilijan arjessa hyvin tai erittäin hyvin. Kokonaisvaltaisuuteen liittyy moni muukin asia terveydestä, ravinnosta, unesta ja muusta sosiaalisesta elämästä lähtien.
Mitenköhän joukkuelajin valmentaja osaa käsitellä murrosikäistä pelaajaansa, joka on juuri kokenut ensirakkautensa? En minä ainakaan ole koskaan saanut yhdelläkään valmentajakurssilla siihen opastusta. Muut pojat saattoivat alkuverryttelyjen yhteydessä naureskella, että Petellä oli eilen joku tyttö kaupungilla. Tällä samaisella Petellä saattaa kuitenkin olla ajatukset harjoituksen aikana jossain ihan muualla, kuin harjoituksen suoritustekniikoissa. Jokainen harjoitus, joka ei vie eteenpäin, vie taaksepäin.
Valmentajan, urheilijan ja hänen taustajoukkojensa ymmärrys kokonaisvaltaisuudesta yksilön elämässä olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää. Pitkiä urheilu-uria ovat yleensä tehneet sellaiset henkilöt, jotka ovat sisäistäneet aiemmin mainittuja osa-alueita yhdeksi kokonaisuudeksi.
Nuorille urheilijoille ja heidän vanhemmilleen annan yhden vinkin: hankkikaa aina parasta saatavilla olevaa asiantuntemusta ympärillenne, siitä ei voi tinkiä. Näin ei tarvitse myöhemmin katkeroitua, kun kaikkia kortteja ei sittenkään käännetty.
Tuomas Virtanen on ammattivalmentaja ja freelance-toimittaja.