Lapseni elää vahvaa kyselyikää. Kyselyiän toinen nimi on filosofinen ikä, sillä niin syvällisiä keskustelut nelivuotiaan kanssa ovat.
Meillä on tapana kävellä hitaasti kadulla käsi kädessä ja keskustella esiin nousevista olemassaolon kysymyksistä.
Joskus yllykkeen keskustelulle antaa jokin, mitä lapsi näkee.
Äiti, miksi koirat kakkaavat ulos, mutta kissat eivät? Äiti, eikö aikuisia käske kukaan? Äiti, mitä on savu? Äiti, mistä aineesta kivet tehdään?
Toisinaan lasta on jäänyt mietityttämään jokin ilmiö, ja hän palaa siihen myöhemmin, yrittää hahmottaa yleisperiaatetta ilmiön takana.
Hiljattain lapsi totesi: Äiti, vain aikuiset itkevät ilosta.
Keskustelimme niistä tilanteista joissa tyttö oli nähnyt aikuisen itkevän ilosta: musiikkikoulun juhla, äitienpäiväkortin ojentaminen, hänen nelivuotissyntymäpäivänsä.
Kuulin sanovani: Sitä kutsutaan liikuttumiseksi, kulta. Ja saatat olla oikeassa, lapset eivät välttämättä koskaan itke ilosta.
Jäin miettimään lapsen oivallusta. Aikuisten ”ilosta itkemisessä” on usein kysymys samasta tunteesta: liikuttumisesta. Ja toden totta: liikuttuminen on aikuisten ominaisuus.
Mutta mitä liikuttuminen sitten on? Missä iässä ihminen alkaa liikuttua, ellei liikuttumisen tunne koske lapsia?
Tarkastelimme ongelmaa myöhemmin filosofiaa opiskelleen ystäväni kanssa.
Hänen mielestään liikuttuminen on sidoksissa empatiakykyyn.
Ihminen oppii vasta kypsyttyään tuntemaan tunteita toisten ihmisten kanssa.
Toisten kanssa ihminen myötätuntee, iloitsee ja suree, eli sanalla sanoen liikuttuu, ystäväni sanoi. Liikuttuminen on tätä yhdessä tuntemista, sillä omista tunteistaan ihminen ei voi liikuttua.
En ollut ystäväni analyysista aivan varma, vaikka arvostankin häntä ajattelijana yhtä paljon kuin tytärtäni. Eikö yhdessä tunteminen ole pikemminkin myötätunnon kuin liikuttumisen analyysi?
Itse ajattelen, että liikuttuminen on sidoksissa ajallisuuden kokemukseen. Lapsetkin ovat toki ajallisia, mutta he eivät vielä koe ajan kulumista niin kuin aikuiset.
Aikuisten ilosta itkemisen hetket, joihin lapseni viittasi, olivat kaikki hetkiä, joina ajan kuluminen on yhtäkkiä näyttäytynyt esiinnostettuna: ne ovat poikkeuksia, saarekkeita ajan kulumisen virrassa, ja liikuttuminen koskee nimenomaan tuollaisen aikasaarekkeen tunnistamista.
Jopa sana itsessään viittaa ajallisuuteen, nimittäin muutokseen, nytkähdykseen totutusta ja tutusta.
En ole myöskään omasta liikuttumisen analyysistani aivan varma.
Mutta sen sijaan olen varma, että nelivuotiaan kanssa tehnyt filosofiset kävelyt ovat liikuttavinta mitä tiedän. Meillä on ikioma pieni akatemia.