Katselkaapa kaduilla tai tiellä satunnaisia vastaantulijoita. Onko heissä paljonkin sellaisia, joiden haluatte päättävän puolestanne, joille luovutatte mielihyvin oman vaikutusvaltanne? Eikö juuri yhtäkään?
Miksihän silti on yhä enemmän niitä, jotka luovuttavat vapaaehtoisesti oman vaikutusvaltansa satunnaisiin käsiin. He eivät käytä oikeutta siihen päätöksentekoon, joka kaikilla täysi-ikäisillä kansalaisilla on yhtäläinen asemasta, varallisuudesta ja sukupuolesta riippumatta. Mitä enemmän nukkuvia, sitä suurempi paino on valtiollisiin ja kunnallisiin vaaleihin osallistuvien äänellä.
Pohjoisiin naapureihin verrattuna Suomi on erityisen neuvottomien äänestäjien maa.
Protestihan vaaleissa nukkuminen useimmiten on. Sillä halutaan osoittaa ehdokkaille, kuinka vähän politiikkaan luotetaan, kuinka vähän poliitikkojen tekemiset saavat tukea, innostavat tai lämmittävät.
Silti tulos äänestämättömyydestä on yleensä käänteinen. Mitä useammat entisiin asioiden hoitajiin kyllästyneet jättävät sanansa sanomatta, sitä painavammin vaikuttavat heihin tykästyneet.
Myös aatteiden haalistuminen, puolueiden samankaltaistuminen, on monien mielestä syynä laajamittaiseen politiikasta vieraantumiseen. Tietysti kiivas sanailu ja jyrkkä esiintyminen herättää huomiota. Mutta ei sekään välttämättä saa äänestäjiä liikkeelle.
Aatteellisin ja tiukkalinjaisin nykyisistä merkittävistä suomalaisista puolueista on Vihreä liitto. Sen se todisti viime vuonna lähtiessään hallituksesta, jonka esityksestä eduskunta antoi periaateluvan täydentää Suomen energiantuotantoa viidennellä ydinreaktorilla. Monissa muissakin yhteyksissä vihreät ovat osoittaneet, että heille ei sovi enemmistön ajattelutapa.
Mielipidemittauksissa vihreät ovat kyllä saavuttaneet tuloksia, jotka näyttävät vahvistavan tiukkalinjaisuuden vetoa. Mutta vaalien tullen gallupien luvut kutistuvat selvästi vähäisemmäksi menestykseksi. Jostakin syystä suuri osa mielipidetutkimuksissa tukeaan ilmaisseista arvioi, että äänestämiseen saakka kannattamisessa ei ole syytä mennä.
Tärkeä puolueen onnistumisen edellytys monipuoluemaassa onkin yhteistyökyky. Melko pitkälle sitä sentään riitti myös vihreillä.
Ehkäpä suomalaisilla poliittisilla liikkeillä on viime vuosina ollut yhteistyökykyä jo liikaakin. Ohjelmansa perusteella erittäin etäällä toisistaan sijaitsevat puolueet istuvat samassa hallituksessa. Siltikään keskinäinen torailu ei ole sen isompaa kuin joidenkin puolueiden sisäinen väittely, jos edes sellaista.
Laaja pohja varmasti hämmentää osaa äänestäjiä. Osalle se on ilmeisesti päinvastoin tuonut turvallisuuden tunnetta.
Ajatteleepa kuinka tahansa, niin aivan kiistatonta on, että äänestäjillä on tulevan maaliskuun vaaleissa entistä enemmän ratkaisuvaltaa. Hallitusneuvotteluiden aloite on ensimmäistä kertaa eduskunnan käsissä.
Viime päivien keskusteluista on opittu, että puolueet pitävät kaikkia hallitusyhteistyön vaihtoehtoja avoinna. Niin täytyy ollakin. Vaalituloksen on annettava vaikuttaa. Se painaa pääministeriä valittaessa, mutta hallituksen kokoonpanossa muutenkin. Mitä suurempi puolue, sitä paremmat edellytykset vallan kahvaan. Mutta kun voimasuhteiden tasapainottaminen on tarkkaa puuhaa, myös pienillä ryhmillä saattaa olla tilaisuutensa.
Kaikki neuvottelukiemurat nähdään vaalien jälkeen, olkoon äänestysprosentti matala tai korkea. Mitä parempi osanotto, sitä täydellisemmin kansan näkemys toteutuu. Voittajiksi selviävien mieltä ei silti jää kaihertamaan, vaikka äänestysprosentti kutistuisi yhä. Heille riittää suhteellisesti ottaen hyvä tulos.