Mitkä aatteet ja liikkeet ovat vahvimmin vaikuttaneet Suomen kehkeytymiseen sellaiseksi kansakunnaksi, jollaisena sen olemme oppineet tuntemaan? Hyvä kysymys, johon yksiselitteistä vastausta on vaikea antaa.
Sivuutetaan tällä kertaa kristinusko -- meillä ennen muuta pohjoiseurooppalaisessa, luterilaisessa muodossaan -- hankalasti aatteeksi luokiteltavana, vaikka aivan keskeisesti kokonaisen vuosituhannen maailmankatsomustamme ja yhteiskuntaamme muovanneena voimana.
Jäljellä jääviä hyviä ehdokkaita ovat moderni parivaljakko nationalismi ja sosialismi. Niistä sosialismi on näyttäytynyt työväenpuolueiden nousussa, mutta myös Neuvostoliiton synnyssä ja romahduksessa, joiden vaikutus Suomeen ja sen kansainväliseen asemaan ehti olla tavattoman suuri.
Nationalismi ja sosialismi eivät kuulu nyky-Suomen päällimmäisiin aatevirtauksiin, vaikka ne olivat sen synnyttäjiä. Molempien aatteiden jälkimaku on sitä paitsi paha. Nationalismi kansalliskiihkoisissa muodoissaan on pelottavaa väkivaltaa lietsovaa edelleen jopa Euroopassa, ja reaalisosialismin aiheuttama inhimillisten kärsimysten suunnaton lasku on kaikille tunnettu.
Nationalismin ja sosialismin kammottava epäsikiö, hitleriläinen kansallissosialismi, tuotti puolestaan hirvittävät tappo- ja kidutusorgiat, jotka hakevat maailmanhistoriasta vertaistaan.
Kaikesta huolimatta nationalismi ja sosialismi ovat historian eri vaiheissa olleet myös uutta ja parempaa synnyttäviä liikkeitä. 1800-luvun aatteellisiin valtavirtoihin kansainvälisesti kuulunut nationalismi sai Suomessa tärkeimmän ilmiasunsa fennomaniassa, jota on hyvin perustein luonnehdittu voimakkaimmaksi täällä milloinkaan esiintyneeksi kulttuuriliikkeeksi.
Kansallisromanttinen eetos edistää Suomen, suomen kielen, kansan ja Venäjän helmassa kuin salaa syntyvän Suomen valtion asemaa oli luomassa 1900-luvun alun taiteen kultakautta ja uusia kulttuurilaitoksia. Aate kiehtoi ja kiihdytti kirjailijoita, säveltäjiä, taidemaalareita, poliittisia ajattelijoita ja aktivisteja, joiden työlle ja toiminnalle se antoi tarkoitusta, suuntaa ja väkevyyttä.
Fennomania oli kielinationalismia mutta myös työväen- ja naisliikkeen tapaista -- ja niille pohjaa rakentanutta -- yhteiskunnallista emansipaatiota: hajoavan sääty-yhteiskunnan sisältä ilmaantuvan uudenlaisen porvarillisen keskiluokan ja talonpoikien sosiaalista nousua ja siihen liittynyttä kamppailua poliittisesta, ideologisesta ja sivistyksellisestä johtoasemasta.
Väestön valtaenemmistön kieli suomi sopi tämän kamppailun välikappaleeksi hyvin, sillä perinteinen yläluokka, jonka asemia fennomania oli murtamassa, sattui historiallisista syistä olemaan ruotsinkielistä.
Kuvaavaa on, että fennomania sai aktiivisen etujoukkonsa suomenkielistä kansaa lähellä olleen maaseudun virkamiesten ja oppineiston parista: pelkistäen siis papinpojista, jotka useimmat joutuivat vaihtamaan äidinkielensä ruotsin suomeen ja muuttamaan sukunimensäkin edistääkseen omakohtaisestikin oikeudenmukaisena pitämäänsä aatetta.
Näille "papinpojille" vahva suomalaiskansallinen liike tarjosi sekä moraalisen oikeutuksen että väylän yhteiskunnalliseen nousuun ja samalla sen tiellä olleiden vanhojen valtaeliittien syrjäyttämiseen.
Uuden polven radikaalit "papinpojat" eivät 1800-luvun lopulla tyytyneet enää vanhemman fennomaanisukupolven tavoittelemaan sivistyselämän ja hallintokoneiston suomenkielistämiseen. Se ei riittänyt, sillä moderni suurteollisuus, pankit ja pääomat olivat yhä ratkaisevammin vaikuttamassa yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Siksi fennomaanien kärkijoukon oli otettava paikkansa myös talouselämän johdossa luomalla "suomalaiskansallista" pääomaa ja edistämällä saman leirin yrittäjäluokkaa, joka voimistuttuaan kykenisi murskaamaan "ruotsalaisen pääoman" ylivallan.
Fennomaniasta kasvoi näin kaiken muun ohella liiketoimintaa. Samalla suomenmielisistä papinpojista tuli liikemiehiä, jotka kansallisromantiikan ja kielitaistelun elähdyttäminä -- ja omien ura- ja vaurastumisnäkymien innostamina -- perustivat pankkeja, vakuutusyhtiöitä, tehtaita ja kauppaliikkeitä. Tunnetuimpia näistä ovat aikanaan mahtava, ajasta ikuisuuteen siirtynyt Kansallis-Osake-Pankki ja vakuutusyhtiöt Pohjola ja Suomi.
Nuoren historioitsijan Teemu Keskisarjan tuore teos Afäärifennomaanit pureutuu tähän asetelmaan ja aikaan jännittävästi ihmisten kokemusten tasolta -- ja tervetulleesti, sillä tietomme nationalismin, yrittäjyyden ja liiketoiminnan suhteista ovat heikommat kuin vastaavista poliittisista ja kulttuurisista ilmiöistä.
Keskisarjan kirjan näkökulman tarjoavina keskushenkilöinä ovat Lopen kirkkoherran kolme poikaa, Pohjolan ensimmäinen pääjohtaja K. A. Paloheimo, papinuralta suurviljelijäksi ja industrialistiksi ryhtynyt H. G. Paloheimo ja juristi Paavo Paloheimo, josta tuli veljesten perustaman -- myös oululaisten metsäfirmojen kanssa kilpailleen -- Kajaani-yhtiön toimitusjohtaja.
Teeman kannalta kiehtovampia esimerkkejä onkin vaikea löytää. Paloheimo-veljesten tarinasta kutoutuu Keskisarjan käsittelyssä jännityskertomus miltei wallenbergiläisen liikeimperiumin noususta ja tuhosta. Samalla se on ymmärrystämme omasta historiastamme syventävä, yksinkertaistuksia oikova tarkastelu perheen, sukupiirin ja yrittämisen sekä rahan ja aatteiden yhteyksistä. Nämä asiat ovat aina ajankohtaisia, vaikka nimet ja vuosiluvut vaihtuvat.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.