Viileää Venäjä-tutkimusta tarvitaan Suomessa. Venäjän politiikan taustat on hyvä ymmärtää, mutta niitä ei tarvitse hyväksyä. Tuore tutkimus valottaa kenraali Makarovinkin puheita.
Suomalaiset ovat pitäneet itseään perinteisesti eturivin Neuvostoliitto/Venäjän tuntijoina. Tällainen käsitys on yleinen muuallakin. Lähemmin tarkasteltuna kysymyksessä on enemmänkin myytti kuin tosiasia.
Onneksi asiaan on havahduttu ja sille on alettu tehdä jotakin. Tuorein osoitus on perjantaina julkistettu, paikoin erinomainen puolustusministeriön tilaama raportti Muutosten Venäjä. Raportin pisin miinus on se, että Venäjän kehityksestä johtuvat, Suomea koskevat johtopäätökset jäävät ohkaisiksi.
Puolustusministeriö teetti Venäjästä avausraporttinsa 2008. Voi kysyä, miksei vastaavaa ole saatu aikaan ulkopolitiikkaa hoitavassa ulkoministeriössä.
Viileä Venäjä-tutkimus on Suomessa tuiki tarpeellista. Virallisesta linjasta poikennutta neuvostotutkimusta ei katsottu hyvällä. Venäjän aikana monilla poliitikoilla on ollut taipumus selittää sen politiikkaa parhain päin tai vauhkoontua. Villeimmät reaktiot kenraali Nikolai Makarovin puheeseen todistavat tästä.
Muutosten Venäjä -raportti avaa hyvin sitä, miksi Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikka on sellaista kuin on. Sitä on hyvä ymmärtää, mutta sitä ei tarvitse hyväksyä.
Tiettyä sanontaa muunnellen Venäjä on Venäjä, vaikka voissa paistaisi. Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusteet ovat pysyneet, ja pysyvät vastakin, kutakuinkin samoina.
Venäjä ensinnäkin vastustaa muiden toimijoiden, olipa se Nato tai jokin muu, tuloa kilpailemaan alueelle, jota Venäjä pitää omana intressipiirinään. Se haluaa pitää yllä mittavaa sotilaallista potentiaalia ja olla tunnustettu suurvalta.
Venäjä haluaa maailman, jossa yksikään toimija (lue: Yhdysvallat) ei ole ylivertainen muihin nähden ja jossa se on itse avainpeluri. Venäjä hyväksyy kilpailijoidenkin vahvistumisen, jos ne ovat vastavoimia Yhdysvalloille (lue: etenkin Kiina).
Venäjä, jolla ei ole luonnollisia liittolaisia, ei suurin surminkaan halua eristäytyä muusta maailmasta. Tämä selittää esimerkiksi sitä, että se on uhkailusta huolimatta niellyt kaksi Naton laajentumiskierrosta ilman vastatoimia. On kysymysmerkki, olisiko aiemmasta vahvistuneen Venäjä reaktio uuteen laajentumiskierokseen sama.
Makarovinkin puheen taustaa valaisee raportin oikea havainto, että Venäjän identiteetti on kiinni ulkopuolisista uhkista ja vaaroista. Venäjän johtajat ovat aina käyttäneet läntistä uhkakuvaretoriikkaa vahvistaakseen kansallista identiteettiä. Tämä retoriikka on hyödyllinen sisäpoliittinen työkalu.
Oikea on sekin raportin havainto, että Venäjä näkee oikeudekseen ulottaa valtansa paitsi ex-Neuvostoliiton myös alueelle, jota se on aiemmin hallinnut. Se on myös valmis suojelemaan kansalaisiaan missä tahansa. Tästä ovat osoitus tunteisiin vetoavat, sisäpoliittisesti hyödylliset huoltajuuskiistat Suomessa.
Vääräksi ei voi väittää sitäkään raportin havaintoa, että Venäjä uskoo voimaan ja käyttää sitä tarvittaessa. Yhtä lailla Venäjä kunnioittaa kuitenkin myös vastapuolen voimaa.
”Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusteet ovat pysyneet, ja pysyvät vastakin, kutakuinkin samoina.”