Kaukana takana ovat ajat, jolloin nuoret ihmiset toivoivat töihin mennessään jatkavansa juuri samassa yhtiössä tai laitoksessa eläkeikäänsä saakka. Konsultointiyritys Universum Communicationsin tuoreen tutkimuksen mukaan työnantajan vaihtaminen kiinnostaa nuorimpaan ikäluokkaan kuuluvia melko tai erittäin paljon. Niin vastasi kuusi kymmenestä kaupallisen tai teknisen alan akateemisen koulutuksen saaneesta suomalaisnuoresta.
Turha luulla, että ilmiö olisi vain täkäläinen. Vastaava tutkimus tehtiin muissakin pohjoismaissa ja Ruotsissa nuorten, alle kolmekymppisten into päästä uuteen työpaikkaan on vielä suurempi. Siellä uudesta urasta haaveilee seitsemän kymmenestä.
Tuollaiset tulokset eivät hämmästyttäneet lainkaan. Keskustelin jokin aika sitten nuoren, erittäin pitkälle koulutetun henkilön kanssa työelämästä. Hän totesi tekevänsä sinällään tärkeää ja arvokasta, mutta käytännössä pakkotahtista työtä. Nuori osaaja koki erittäin hankalaksi sen, että raskaitakin päätöksiä joutuu tekemään arvioimatta niitä yhdenkään työtoverin kanssa. Sellaiseen ei hänen työssään yksinkertaisesti jää aikaa.
Monet ovat viime aikoina kertoneet, kuinka hyvinkin nuoret ihmiset haaveilevat vapaista vuosista. Pilke silmäkulmassa vasta lyhyen aikaa työelämässä mukana ollut saattaa sanoa, että ottaisi eläkkeen vastaan jo nyt. Leikillisen puheen taustalla on varmasti aitoa rasittuneisuutta.
Tutkimukseen haastatellut 1 400 nuorta ovat olleet työssään keskimäärin kolme vuotta. Tutkimuksen tekijän edustajat arvioivat, että into työpaikan vaihtamiseen voi johtua viime vuosina tiivistyneestä työtahdista. Työmäärä ja työn henkinen rasittavuus ovat kasvaneet.
90-luvun alkuvuosien lama opetti suomalaisia monella hyödylliselläkin tavalla, mutta teki se myös pahaa jälkeä. Tehon lisäämistä on sen jälkeen korostettu miltei jokaisessa työpaikassa, miltei lakkaamatta.
Työelämän laadullinen kehittäminen on vaarallisen monesti jäänyt taka-alalle. Nykyisellä tiellä pärjää aikansa. Mutta pää tulee lopulta vetävän käteen. Ikäluokat pienenevät. Ei ole, mistä ammentaa lisää. Maahan muuttajat pystyvät auttamaan ratkaisevasti vain harvoilla aloilla. Epävarmaa on sekin, kuinka suuret tehot heistä irtoavat.
Kaikkein kiinnostuneimpia työpaikan vaihtamisesta ovat pisimpiä, yli 45-tuntisia viikkoja säännönmukaisesti tekevät. He ovat huomanneet, että myös vapaa-aika on arvokasta, vaikka siitä ei kukaan maksakaan.
Aina pitkää työaikaa ei kuitenkaan tehdä oman tahdon vastaisesti. Siihen viittaa se, että runsaasti töitä paiskivat mainitsevat muita useammin edut ja palkkiot työpaikassa pysymisen perusteeksi. Hieman yli tai hieman alle 40-tuntista työviikkoa tekevät pitävät useimmiten laadukasta työympäristöä palkkaetujakin tärkeämpänä.
Nuorimpien työntekijöiden arvioita ei pidä ohittaa olan kohautuksella. He voivat valita suomalaisen työpaikan sijasta uran ulkomailla. Niinhän on tehnyt vuosisatojen ajan osa suomalaisista. Nykyisellä nuorella polvella vain on paremmat edellytykset kuin heidän vanhemmillaan, esi-isistä puhumattakaan. Hyvä koulutus ja oiva kielitaito mahdollistavat työnteon missä päin maailmaa tahansa.
Jos lähtijä palaa kasvanein taidoin, kotimaa vain hyötyy. Mutta entäpä, elleivät suomalaiset yritykset enää pärjääkään kilpailussa? Mikäli lähtijälle on jäänyt täkäläisestä työelämästä kehnot muistot, paluumuutto ei välttämättä kiehdo.