Olipa hieno kirjoitus Sinikka Roviolta vanhusten kuntoutuksesta (Kaleva 23.10./Lukijalta).
Valitettavasti pyrkimys kuntoutukseen ei toteudu nykyisen Suomen toteuttamassa hoitotyössä. Kuntoutukselle ei yksinkertaisesti anneta aikaa eikä mahdollisuuksia. Kerron esimerkin omasta työstäni hoivapalveluyksikössä pienessä kaupungissa.
Hoitajien työ on muuttunut jokapäiväiseksi taisteluksi kelloa vastaan. Voin valita, otanko asukkaan hoitajakaverin kanssa vuoteesta pyörätuoliin, halusipa asukas nousta tai ei. Aikaa menee noin viisi minuuttia.
Jos kuntoutan asukasta, teen siirron yksin. Asukkaalla rajoitteita liikkumisessa ja ymmärryksessä. Houkuttelen, kannustan, ohjeistan ja neuvon häntä. Suunnittelen siirron turvalliseksi itselleni ja asukkaalle.
Haen apuvälineitä toisesta huoneesta. Hän ei ole välttämättä yhteistyöhaluinen, vointiin vaikuttaa nukuttu yö, kivut, voimat ja tahtotila. Kävely vessaan voi kestää. Aikaa tähän kaikkeen minulta menee 20 minuuttia.
Kun ylösnostettavia asukkaita on osastolla kymmenen voi jokainen laskea, mitä kuntouttava työote vaatisi. Eli siinä meni minun lakisääteinen kahvi- ja ruokataukoni, eikä aika riitä silti, koska loput viisi asukastakin on kuivitettava ja syötettävä vuoteeseen.
Kuntouttaminen pitäisi suunnitella jokaisen asukkaan kohdalla erikseen ja kirjata ylös, jotta kaikki hoitajat voivat toteuttaa kuntoutusta. Ei ole aikaa suunnitella, ei kirjata eikä pitää palaveria asukkaiden voinnissa tapahtuvista muutoksista, vaikka pitäisi.
Raportti asukkaiden voinnista annetaan aamulla. Silloin on aikaa suunnitella vain aamuvuoroa koskeva työ. Milloin on aika suunnitella työtä tai tutustua asukkaisiin ja heidän tarpeisiinsa? Ei milloinkaan.
Eli yhtälö on mahdoton nyky-Suomessa, nykyisillä resursseilla. On mahdoton enää kuntouttaa. On mahdoton enää edes hoitaa hyvin, aika ja resurssit riittävät vain välttämättömään perushoitoon.
Osaston käytävillä vaeltelee aamuvuoron aikaan levottomia, itkeviä, eksyksissä olevia asukkaita. Heitäkään ei ole aikaa hoitaa, koska vuoteeseen hoidettavien perushoito on kesken.
Meillä on resursoitu vain perushoito. Kun se saadaan tehtyä, ei hoidoksi lasketa päivän aikana kunkin vaatimaa muuta hoivaa. Mutta eihän se elävien ihmisten kanssa niin voi mennä. He tarvitsevat meitä hoitajia – lähimmäistä, ihmistä – vierelleen muulloinkin kuin ruokaillessa tai vaippaa vaihdettaessa.
Vaikka hoitajat ovatkin alansa moniosaajia, ei heidän työtään arvosteta missään, koska työtä ei ole mahdollista tehdä hyvin. Siksipä moni uupuu.
Näin kävi myös itselleni. En voinut muuttaa itseäni välinpitämättömäksi robotiksi, siksipä uuvuin ja masennuin. Työkyvyttömyyttä takana nyt kaksi vuotta. Eli kaikkeni annoin.
Entinen hoitaja
Julkaisemme kirjoituksen
poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.