Saara (nimi muutettu) erosi kaksi ja puoli vuotta sitten. Vanhemmat sopivat lapsen yhteishuoltajuudesta, mutta puolentoista vuoden kuluttua Saara tunsi, että kaikki ei sujunut tyydyttävästi.
"Isä ei aina tapaamiskerrallaan vienyt lasta harrastuksiin, vaikka se on lapselle tärkeää. Läksyjen hoidosta ja erilaisten kustannusten jaosta syntyi erimielisyyksiä."
Arvomaailmojen ero alkoi häiritä. "Asiat, mitä minä pidin tärkeinä, eivät olleet yhtä tärkeitä lasten isälle."
Erityisesti mietitytti rajanveto omista oikeuksista vanhempana.
"Kuinka paljon voin antaa lasten isän vaikuttaa omaan elämääni, ja kuinka paljon minulla on oikeutta puuttua lasten olemiseen isänsä luona?"
"Sain kyllä tukea ystäviltäni, mutta kukaan heistä ei ollut eronnut. Siksi koin, etteivät he pystyneet vastaamaan minua mietityttäviin asioihin samalla tasolla."
Vuosi sitten hän hakeutui Vanhemman neuvo -vertaisryhmään. Sieltä sai apua, vaikka ihmisten tilanteet olivatkin hyvin erilaisia.
"Välillä tunsin helpotusta, kun huomasin, että tuo vaihe minulla on jo ohi. Hyvää teki myös huomata, että muillakin on yhtä vaikeaa. Joskus pelottikin, että onko tuollaistakin vielä tulossa."
Saara kokee olevansa sosiaalinen. Silti ryhmään meneminen jännitti, koska aihe oli hyvin henkilökohtainen. Pelko osoittautui turhaksi. "Kun emme tunteneet toisiamme, keskustelu vaikeista asioista olikin helppoa."
Ajatuksia avarsi se, että ryhmässä oli eronneita isiä melkein yhtä paljon kuin äitejä. "Miesten kuunteleminen auttoi ymmärtämään ex-miehenikin ajatusmaailmaa paremmin."
Eniten apua Saara kokee saaneensa oman käytöksensä pohdintaan. "Kaikkihan on aina kiinni itsestä ja siitä, mitä on valmis tekemään vaikeissa tilanteissa. Toista ei voi muuttaa."
