Samara on reilun miljoonan asukkaan kaupunki Volgan rannalla tuhat kilometriä Moskovasta etelään. Neuvostoliiton vuosina kaupunki tunnettiin nimellä Kuibyshev. Viereisessä Togliattin kaupungissa tehdään Lada Samara -merkkisiä henkilöautoja. Maailman valokeilaan kaupunki pääsee ensi perjantaina, jolloin siellä pidetään EU:n ja Venäjän huippukokous.
Samaran kaupunginisät ovat varmaan tyytyväisiä siitä, ettei Viron patsaskiista ehtinyt kärjistyä EU:n ja Venäjän sanasodaksi, sillä kokouksen peruuntumisesta oli jo puhetta. Onni kokousisäntien kannalta on myös se, että venäläisiä herkistävä Voiton päivä on jo takanapäin.
Euroopan unionin ja Venäjän suhteet ovat yhtä kaikki vaikeassa vaiheessa, joidenkin mielestä jopa aallonpohjassa.
Kriisejä on toki matkan varrella ollut riittämiin aikaisemminkin. Milloin on kiistelty Tshetsheniasta, milloin demokratian tilasta Venäjällä ja sen naapurimaissa, milloin on riidelty kaupan vapauttamisesta tai energiatoimituksista. Viime vuonna Suomen puheenjohtajakaudella syttyi kiista puolalaisesta lihasta ja siihen kytköksissä olevasta kumppanuussopimuksesta ilmiliekkeihin. Pari viikkoa sitten oli Viron vuoro.
"Suhteet ovat nyt poikkeuksellisen tulehtuneet, mutta suhteiden huononeminen on kuitenkin pitempiaikainen trendi. Itse asiassa koko Putinin toisen presidenttikauden ajan on otettu takapakkia EU:n ja Venäjän suhteissa", sanoo ulkopoliittisen instituutin tutkija Hiski Haukkala.
Haukkalan mukaan tämän hetkistä jännitettä selittää osin Venäjän sisäpolitiikka, kun maa valmistautuu parlamentti- ja presidentinvaaleihin. Putinin lähipiiri pyrkii ohjailemaan kovalla kädellä vaalituloksia haluamaansa suuntaan, Haukkala selvittää.
"Putinin seuraajan valinnalla tai jopa Putinin itsensä uudelleenvalinnalle on edullista, jos venäläiselle äänestäjäkunnalle syntyy käsitys, että Venäjä on jotenkin piirityksen tilassa tai vihamieleisten voimien ympäröimänä", Haukkala perustelee. Hän viittaa Putinin koviin, lännen vastaisiin puheenvuoroihin viime kuukausien aikana.
Aikaisemmin Venäjä teki selvän eron Naton ja EU:n välillä. Natoon se suhtautui hyvin karsaasti, mutta EU:sta puhuttiin lämpimään sävyyn ja yhteistyötä sen kanssa pidettiin hedelmällisenä. Viime aikoina ne on kuitenkin niputettu yhteen ja tätä länsiblokkia on pidetty Venäjän etujen vastaisena, Haukkala kertoo.
Toisaalta suhteiden viilenemisen taustalla on Hiski Haukkalan mukaan syvempiäkin syitä. "EU:n ja Venäjän välillä on aitoja käsityseroja siitä, miten asioita pitäisi hoitaa ja mikä on marssijärjestys entisen Neuvostoliiton alueella".
Keskeisimpänä ongelmien lähteenä Haukkala pitää kuitenkin erilaista käsitystä arvoista ja ihanteista. Kun EU:n ja Venäjän suhteita alettiin järjestellä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvun alussa, pyrittiin sille löytämään yhteinen arvoperusta.
Vuonna 1994 allekirjoitettu kumppanuus- ja yhteistyösopimus on tältä osin varsin kunnianhimoinen paperi. Venäjä sitoutuu kunnioittamaan yhteisiä eurooppalaisia arvoja - demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta. Lisäksi se lupasi mukauttaa omaa lainsäädäntöään EU:n normien ja säädösten mukaiseksi, jotta talouden integraatio vauhdittuisi.
"Tämä sitoumus on alkanut häiritä Venäjää, koska sen oma sisäpoliittinen kehitys on loitontunut näistä arvoista ja ideaaleista. Se kokee lisäksi, että velvollisuus lähentyä EU:n lainsäädäntöä murentaa sen suvereniteettia", Haukkala arvioi.
Käsitys siitä mitä nämä eurooppalaiset arvot lopulta ovat, on erilainen. Venäjällä puhuttiin vielä 1990-luvulla "itäisestä demokratiasta". Viime vuosina iskulauseeksi on tullut "suvereeni demokratia", joka tarkoittaa jonkinlaista ylhäältä päin ohjattua valvontaa.
Jean Monnet -professuuria Tampereen yliopistossa hoitava Jyrki Käkönen löytää syitä suhteiden huononemiseen myös EU:n puolelta. Suomen ideoimassa Pohjoisen ulottuvuuden ohjelmassa Venäjä koki olleensa tasaveroinen partneri, mutta pari vuotta sitten aloitetussa Naapuruus-ohjelmassa Venäjä oli enää pelkkä kohde.
Naapuruus-ohjelma luotiin korvaamaan entiset kumppanuussopimukset, joita EU oli tehnyt jäsenyyttä tavoittelevien itäisen Keski-Euroopan maiden kanssa. Nyt ne ovat EU:n jäseniä. EU:n ja Venäjän kumppanuussopimus on puolestaan kummankin osapuolen mielestä jäänyt ajastaan jälkeen.
Käkösen mielestä on hieman kyseenalaista, voidaanko EU:n kohdalla puhua mistään selväpiirteisestä Venäjä-politiikasta. Yhteisiä dokumentteja on kyllä syntynyt, mutta jossakin Espanjassa tai Portugalissa kiinnostus itäistä suuntaa ja Venäjää kohtaan on paljon laimeampi kuin Venäjän lähinaapureilla tai Saksalla.
EU:n sisällä suhtautuminen Venäjään jakaantuu Käkösen mukaan karkeasti ottaen samalla tavalla, kuin Euroopan maat jakaantuivat eri leireihin Yhdysvaltain hyökättyä Irakiin. Taustavaikuttajana oli suhtautuminen Venäjään.
Ensinnäkin ovat uudet jäsenmaat, jotka pelkäävät Venäjää, sen vaikutusvallan kasvua ja sitä, että EU unohtaa tämän ulottuvuuden. Toisekseen on Ranskan ja Saksan kaltaisia maita, joiden mielestä Venäjä on kehittynyt - itsevaltaisuuden kasvusta huolimatta - periaatteessa myönteiseen suuntaan. Kolmanneksi on Suomi kumppaneineen, jotka välttelivät kannan ottamista.
Venäjän intressissä on, että EU kehittyisi itselliseksi, Yhdysvalloista erilliseksi voimatekijäksi. Venäjän tavoitteena on moninapainen maailma, jossa yhden supervallan asemasta on useita valtakeskuksia (USA, Kiina, Intia ja EU), Käkönen huomauttaa.
EU ja Venäjä tarvitsevat toisiaan. EU on Venäjän suurin kauppakumppani. EU puolestaan tarvitsee Venäjää paitsi raaka-ainelähteenä myös astianlautana Aasiaan, missä lähivuosikymmeniä suuret ratkaisut Käkösen mielestä tapahtuvat.