Yhdysvaltain kääntyminen uudelleen YK:n puoleen selittyy vai-keuksilla Irakissa, mutta korostaa samalla sitä, että yhteistyö on lopulta välttämätöntä. Mitä pidemmälle aika kuluu, sitä suurempi taakka Irakista on tulossa presidentti George W. Bushille. Yhä selvempää on, että amerikkalaisten keinot edetä nykytilanteesta mihinkään ovat vähissä. Miehitys itsessään ei ole uhattuna, mutta miestappiot ovat lähes päivittäisiä, eikä uuden demokraattisen yhteiskunnan luominen ota onnistuakseen. Päinvastoin Irak on sekasortoisessa tilassa, ja arviot Yhdysvalloille aiheutuvista kustannuksista nousevat päivä päivältä jo valtaviin summiin.
Tämä kaikki alkaa jo vakavasti uhata Bushin omaa suosiota ja on antanut odottamattomia valtteja käteen demokraattipuolueelle. Vähitellen lähestyvissä presidentinvaaleissa Bushin voitto ei enää olekaan samanlainen itsestäänselvyys, jollaiselta se on pitkään näyttänyt.
Näissä oloissa Washingtonin voimatasapaino on ainakin tilapäisesti muuttunut. Yhdysvaltain puolustusministeriö Pentagon on tiukasti ajanut yksipuolista toimintaa, kun taas ulkoministeri Colin Powell on suosinut toimimista monenkeskisesti YK:n kautta. Nyt Powell näyttää saaneen viestiään läpi, kun Pentagonin kehno sodanjälkeinen suunnittelu on käynyt ilmeiseksi.
Yhdysvallat tarvitsee kipeästi lisää kustannusten jakajia, sekä sotilaallisesti että taloudellisesti. Mutta niitä löytyy vain yhdellä ehdolla: että operaatio toteutetaan YK:n valtuutuksella.
Niinpä Irakin suhteen on tavallaan palattu lähtöruutuun. Yhdysvallat laatii turvallisuusneuvostolle päätöslauselmaehdotusta, kuten viime talvena. Ja jälleen Ranska ja Saksa asettavat omia ehtojaan, Venäjä keikkuu jossain välimaastossa ja britit yrittävät auttaa amerikkalaisia.
Erona on, että tällä erää Saksa, Ranska ja Venäjä ovat varsin vahvoilla, ja Yhdysvaltain ja Britannian vaihtoehdot ovat vähissä. Lontoossa Tony Blairin hallitus horjuu vakavasti nimenomaan Irakin sodan vuoksi, ja Amerikassakin kotimainen kritiikki kasvaa. Väitettyjä joukkotuhoaseita ei löydy, ja Irakissa aloite on kasvottomilla vastarintamiehillä.
On selvää, että Irakin rauhoitus on kaikkien yhteinen etu. On myös hyvin tervetullutta, että Irakista jälleen keskustellaan YK:n kautta. Se osoittaa, että maailmanjärjestö on ainoa väline, jonka kautta tällaisia kysymyksiä - kuten jonkin maan jälleenrakentamista - voidaan pysyvästi ratkaista. Mutta vaarana on, että tämäkään reitti ei onnistu tai että viime talvena syntyneet ja vähitellen arpeutuneet haavat repeävät jälleen.
Yhdysvaltain itsestäänselvä vaatimus on, että mahdolliset kansainväliset joukot toimivat amerikkalaiskomennossa. Ranska ja Saksa taas eivät halua YK:n tavallaan jälkikäteen laillistavan miehitystä. Ne edellyttävät YK:lle todellista roolia ja poliittisen vastuun siirtämistä irakilaisille niin pian kuin mahdollista.
Taitavalla diplomatialla näiden näkemysten yhteensovittaminen voi olla mahdollista. Mutta voi käydä myös niin, että erimielisyydet Bushin hallinnon ja "vanhan Euroopan" välillä räjähtävät jälleen silmille. Henkinen kuilu Euroopan ja Amerikan välillä on revennyt jo yllättävän suureksi.
Tosiasiassa Yhdysvallat on vaikeuksissa, vaikka se ei halua sitä suoraan myöntää. Mutta muut tuskin tahtovat sotilaallista ja taloudellista taakkaa jakaa, elleivät saa jakaa myös vastuuta. Irakin rauhoittaminen saattaa sitä paitsi olla mahdotonta jo YK-joukoillekin. Bushin hallinto niittää nyt sitä satoa, mitä on piittaamattoman yksipuolisella toiminnalla kylvänyt.