Maanantai-ilta jää kuntahistoriaan Suomessa. Oulun, Oulunsalon, Haukiputaan, Yli-iin ja Kiimingin valtuustot nuijivat päätökset Suomen viidenneksi suurimman kaupungin perustamisesta vuoden 2013 alusta. Oulu ohittaa koossa parin vuoden päästä asukasmäärällä mitaten Turun.
Monikuntaliitoksesta päättämistä edelsi vilkas, jopa kiivas keskustelu. Ja kuten aina suurissa päätöksissä, tämäkin jakoi kuntalaisia jyrkästi. Haukiputaan, Oulunsalon ja Kiimingin valtuustoista löytyi vahvaa vastustusta, olkoonkin että hiukan vähemmän kuin odotettiin.
Tulevan suurkaupungin päättäjien ensimmäinen tehtävä on rakentaa sopua kuntaliitosta kannattaneiden ja vastustaneiden välille. Katkeruutta ei saisi jäädä kytemään. Ylimielisyyteen ei ole varaa sen enempää Oulussa kuin muissakaan kunnissa.
Kuntaliitosta vastustaneet on otettava mukaan uuden Oulun kehittämiseen ja pidettävä huolen, että palvelutarjonta pysyy mahdollisimman laadukkaana ja saavutettavissa myös reuna-alueilla asuville.
Vastaavasti kuntaliitokseen kriittisesti suhtautuvien tulisi hyväksyä valtuustoissa enemmistöillä tehdyt päätökset eikä lähteä nostamaan prosessia hallinto-oikeudessa.
Kuntaliitoksen hyödyt näkyvät aikanaan. Oleellista on ymmärtää, miksi ratkaisu tehtiin. Suomen kuntasektorin näkymät eivät ole ruusuiset edes siinä tilanteessa, että maan talouden yleiset näkymät nopeasti paranevat. 2000-luku alkoi ennätysmäisen pitkän talouskasvun jaksolla. Siitä huolimatta Suomen kuntien velkataakka kaksinkertaistui vajaassa kymmenessä vuodessa.
Vuonna 2009 kansantalous supistui 7,8 prosenttia, mikä on enemmän kuin kertaakaan sitten kansalaissodan. Vaikka kunnat ovat nipistäneet menojaan ja korottaneet veroprosenttejaan, Kuntaliitto arvioi yhteenlasketun velkataakan kipuavan nykymenolla kolmessa vuodessa 11,5 miljardista eurosta noin 20 miljardiin euroon.
Perusmatematiikalla voi todeta, että tahti on kestämätön. Menoihin on tehtävä leikkauksia. Juustohöylä ei riitä, rakenteita on muutettava. Monikuntaliitos on hallittua rakennemuutosta.
Oulu naapureineen ei ole mitenkään erityisen heikossa asemassa. Jokainen kuntaliitoksen osapuolista olisi selvinnyt itsenäisenä vielä vuosikaudet, kuka paremmin, kuka huonommin.
Viisautta onkin se, että ryhtyy toimenpiteisiin ajoissa. Päätös monikuntaliitoksesta kun on kuitenkin vasta prosessin alku, ei suinkaan sen loppu. Edessä on joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin saneeraus, joka tarkoittaa päällekkäisyyksien poistamista ja kuntahenkilöstön vähentämistä. Myös kunnallisten palveluiden karsimista on suurella todennäköisyydellä luvassa. Muun lupaaminen olisi epärehellistä.
Oulu kumppaneineen valitsi pienimmän riesan tien. Monikuntaliitos oli rohkea ja oikea päätös. Tie ei ole ruusuinen tästä eteenkään päin, mutta vähemmän ohdakkeinen kuin vaihtoehdossa.