Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Globalisaatio on kapitalismin päivitetty versio. Se on kapitalistisen pääoman hyökkäys kansallisvaltioiden ja kansalaisyhteiskuntien täysivaltaisuutta vastaan, kirjoittaa euroedustaja Esko Seppänen vastauksessaan suuren päivälehden toimittajan avoimeen kirjeeseen (HS 9.6. 05).
Toimittaja Heikki Aittomäki oli kysellyt Seppäseltä vaihtoehtoa globalisaatiolle, jota jälkimmäinen on monien muiden lailla arvostellut. Vastaus tulikin, muttei vastausta kysymykseen. Seppänen tyytyi tunnustetulla tyylillään luonnehtimaan modernin maailmankapitalismin dynamiikkaa tavalla, jonka suurin piirtein voivat kai allekirjoittaa kaikki maan hiljaisista ylikansallisten suuryritysten huippujohtajiin ja sijoituksiaan yli maapallon hajauttaviin pääomarahastojen omistajiin.
Tuskin kukaan on eri mieltä siitä, että kapitalismi olemuksensa mukaisessa voitontavoittelussaan pyrkii markkinaesteiden poistamiseen. Neutraali tosiasia on sekin, että taloudellista toimeliaisuutta ohjaa paljon puhuttu markkinoiden "näkymätön käsi", joka kysynnän, tarjonnan ja pääomien tuoton kolmiyhteyden rautakehikossa ratkaisee, minne investoidaan ja missä yritykset "ottavat näkymättömät jalat alleen" parempien voittonäkymien toivossa.
Tämän rautakehikon armottomuus on arkipäivää yritysjohtajille ja omistajalle. Ja se on monessa mielessä vielä armottomampaa tavallisille ihmisille, jotka joutuvat kohtaamaan nykymenon nurjat puolet omissa nahoissaan. Miljoonaoptioilla ja -omaisuuksilla varustettuna on helpompi sopeutua rajuihinkin rakennemuutoksiin - kuten kaikille osoitettu vaatimus kuuluu - kuin pätkätyöläisen laihalla tilipussilla.
Yhtä mieltä Seppäsen kanssa voi olla myös siitä, että maailman johtavan suurvallan voimapolitiikka liittyy keskeisesti taloudellisten intressien turvaamiseen. Sotilaat ja kansainvälisen politiikan asiantuntijat poliittisista leirirajoista piittaamatta tietävät sen, minkä muut arvaavat: suurvalta-armeijat eivät sattumalta ole läsnä siellä, missä ovat maailman suurimmat tunnetut öljyvarat. Sattuma ei ole sekään, että enin osa sotaisista konflikteista ja muista väkivaltaisista jännitteistä on etsiytynyt luonnonlakeja muistuttavalla voimalla samoille alueille.
Näin on ollut - muuttuvat tekijät muuttaen - niin kauan kuin ollut tunnettua historiaa. Tuskin tilanne silti muuttuisi paremmaksi Seppäsen kärjekkäästä pelkistyksestä avautuvalla linjalla: globalisaatiota edustavat hänelle paitsi "kapitalismin pakkovientiä" edistävä Yhdysvaltain merijalkaväki myös EU:n taistelujoukot. Eikö edes jälkimäisillä ole jotakin tekemistä myös vuosikymmenen takaisen Balkanin trauman kanssa, kun muu Eurooppa voimattomana seurasi sivusta verisiä kansanmurha- ja raiskausorgioita?
Mutta ei lähdetä sivupoluille, jos rauhan ja ihmisoikeuksien edistämispyrkimyksiä sellaisiksi rohkenee kutsua. Eikä ryhdytä pohtimaan edes sitä, mitä muuta kuin "sosiaalista dumppausta" pääomien ja työpaikkojen maastavienti vanhoista teollisuusmaista merkitsee niitä vastaanottaville kohdemaille.
Pieni huomautus silti sallittakoon. Globalisaatio voi parhaimmillaan tarkoittaa huikeiden tulo- ja varallisuuserojen tasoittumista maailman rikkaiden ja köyhien maiden välillä - näinhän muutos alkoi 150 vuotta sitten Suomessakin. Ei norjalainen Hans Gutzeit tullut Kotkaan sahaa perustamaan köyhiä suomalaisia auttaakseen, vaan tekemään voittoja idän halvempien metsien ja työvoiman avulla. Gutzeit itse epäonnistui, mutta hän tuli silti olleeksi mukana suomalaisia vaurastuttavassa kehityskulussa, joka synnytti tänne aineellista hyvinvointia pitkään takoneen modernin puunjalostusteollisuuden.
Myönnettäköön, etteivät kauniit kehityskuvat tule ensimmäisenä mieleen, kun perusytimeltään sama muutosprosessi tänään luo miljardiomaisuuksia muutamille, sietämätöntä epävarmuutta monille ja kaikkia koskettavia pahoinvointi-ilmiöitä niin sanotuissa kehittyneissä maissakin.
Globalisaatiolla on toki toinenkin puolensa, mutta ei nyt piitata siitä. Seppäselle asetettu, meitä kaikkia koskeva ydinkysymyshän on, mikä olisi ruman kuvan todellinen vaihtoehto?
"Minä maksimoisin työ-, sosiaali- ja ympäristöturvaa niin, että taloudellisen toiminnan ja yhteiskunnan järjestäytymisen käyttimenä ei olisi vain raha, vaan myös välittäminen, sivistys ja kulttuuri", Seppänen vastasi.
Niin minäkin, ja jos rohkenen tulkita toimittaja Aittomäkeä, niin varmaan tekisi hänkin, kuten myös viitisen miljoonaa muuta suomalaista. Mutta kun ryhdytään "maksimoimaan", mitä Seppäsenkin mukaan otollisempia kohteita etsivät pääomat ja yritykset sitten tekisivät? Pistetäänkö rajat kiinni karkulaisilta? Miten vahvistaa yrittäjyyttä ja kansankapitalismia, joita Seppänen haluaisi suosia, jos "maksimointi" tukahduttaa niiden liikkumavaran ja voitontavoittelun, joita ilman ne kuolevat kuin kala kuivalla maalla?
Kapitalismi on hyvä renki taloudellisen toimeliaisuuden synnyttämisessä. Isäntänä se on kehno. Siksi tarvittaisiin vaikeasti löydettävää tasapainoa kapitalismin luovan voiman ja yhteiskunnallisten oikeudenmukaisuuspyrkimysten välille. Tähän taas tarvittaisiin "yleismaailmallista työn ehtojen ja ihmisten sosiaalisten oikeuksien yleissopimusta", jota Seppänenkin peräänkuuluttaa.
Miten sellaiseen päästään on yksi kysymys. Toinen kysymys on, miten sellaiseen pääsemistä edistää vahvistuva nationalismi, joka kärjistyessään uhkaa EU:n lisäksi laajemminkin yleismaailmallista yhteistyötä?