Mikko Niskasen Pojat-elokuvan koskettavassa loppukohtauksessa poika itkee äitinsä lähdettyä saksalaissotilaan mukaan.
Pojat on ollut vaikuttajana myös Virpi Suutarin samaa aihetta käsittelevälle uutuusdokumentille Auf Wiedersehen Finnland.
"Pojat on yksi hienoimpia suomalaisia elokuvia, ja se kertoo yhden puolen ja yhden tarinan. Mutta minulle jäi sellainen käsitys, että suurin osa saksalaisten matkaan lähteneistä naisista oli nuoria ja kouluttamattomia. Hyvin vähän oli perheellisiä äitejä, jotka olisivat hylänneet oman lapsensa", Suutari toteaa.
Eivätkä kaikki suinkaan lähteneet matkaan suuren rakkauden perässä. Suutarin mielestä lähtöön liittyi usein luonnollista nuorten seikkailunhalua. Kaiken lisäksi monet olivat olleet saksalaisten palveluksessa vuosikausia, ja he olivat lojaaleja myös työyhteisössään. Uuden kaoottisen tilanteen myötä valinta oli jopa aika looginen.
Naiset palasivat
takaisin Suomeen
Kaikki Auf Wiedersehen Finnland -elokuvassa haastatellut naiset palasivat Suomeen pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
"Yleisin tarina oli, että he palasivat sieltä - joko tyhjin käsin tai lapsen kanssa. Tavoitin muutamia, jotka olivat jääneet Saksaan, mutta halusin tuoda esille sen tavallisimman tarinan. Sitä kautta myös pääsin kiinni siihen, miten se matka on näkynyt heidän myöhemmässä elämässään", Suutari sanoo.
Rovaniemeltä kotoisin oleva Suutari muistaa kuulleensa pienestä pitäen myyttisiä tarinoita naisista, jotka lähtivät saksalaisten matkaan. Tehtyään taannoin henkilökuvaa C. G. E. Mannerheimista hän kävi läpi valtavan määrän vanhoja arkistofilmejä ja törmäsi muun muassa kuviin Rovaniemen evakuoinneista.
"Mietin, että olisi hauska tehdä jotain Lapin sotaan liittyen. Sitä aikakautta ja sitä sodan osaa on käsitelty aika vähän, se on jäänyt suurhyökkäysten varjoon", Suutari selvittää.
Suutari ehti tutkia jatkosotaa ja tehdä kymmeniä aikalaishaastatteluita, kunnes hän kuuli saksalaisen tv-ryhmän tekevän dokumenttia saksalaissotilaista Norjassa ja Lapissa.
Suutarin hanke sai uuden suunnan kesällä 2007, kun hänen puolisonsa Martti Suosalon sukulainen esitteli Elman, jolla oli mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan.
"Innostuin entistä enemmän, kun tajusin, että aiheesta ei ole tehty dokumentaarista elokuvaa, jossa naiset itse kertovat tarinansa. He olivat jo niin iäkkäitäkin, että kohta oli jo myöhäistä tehdä yhtään mitään", Suutari kertoo.
Muut haastateltavat eivät löytyneetkään yhtä helposti. Suutari aloitti etsintäoperaationsa Helsingin kansallisarkistosta. Siellä hän tutki Hangon karanteenileirin kuulustelupöytäkirjoja. Niihin kirjatut naisten matkakertomukset osoittautuivat todellisiksi seikkailuiksi.
"Ne olivat välillä niin kuin olisi jotain romaania lukenut. Ne olivat aivan mahtavan kiehtovia."
Suurin osa kuulustelupöytäkirjojen naisista oli jo kuollut. Monet yhä elossa olevista taas pelästyivät yhteydenottoja eivätkä suostuneet mukaan.
Muistojen
kanssa sinuiksi
Keskeisessä osassa nähtävän rovaniemeläisen Kaisun kanssa Suutari oli yhteyksissä vuoden päivät ennen kuin hän suostui kameran eteen. Muillakin haastateltavilla vei aikansa päästä sinuiksi muistojen kanssa.
"Olin näin 2000-luvun perspektiivistä yllättynyt, että miten se voi olla edelleen niin hirvittävä asia. Mutta nämä naiset peilaavat sitä sen ajan asenteisiin ja kaikkeen siihen, mitä he ovat kokeneet", Suutari sanoo.
Muistelut aiheuttivat monenlaisia tunnemyrskyjä. Kaisu oli viettänyt unettomia öitä nähtyään painajaisia Hangon karanteenileirin kuulustelijasta.
Toisen keskeisen kertojan, Tertun, koko olemus taas muuttui onnelliseksi ja iloiseksi, kun hän sai puhua sodan aikaisesta ihastuksestaan Manfredista.
Silti kynnys lähteä mukaan elokuvaan oli korkea.
"Terttu sanoi yrittäneensä kymmeniä vuosia sitten avautua miehelleen, mutta mies oli sanonut niin pahasti, että hän ei ollut enää yrittänytkään puhua kenellekään. Vaikka hänen tarinansa oli mitä viattomin, hänen omassa päässään se oli hirveä mörkö."