Aika ajoin positiivinen ajattelu valtaa mieleni. Tuolloin kuvittelen ihmisen luontaisten vahvuuksien olevan hänen selviytymiskeinonsa yhteiskunnassa. Asiahan on tietysti täsmälleen päinvastoin.
Yleensä ihmisiltä vaaditaan juuri sitä, mitä he eivät ole tai millaiseksi he eivät koskaan voi tullakaan. Mikäli lapsi koulussa ilmenee matemaattiseen ajatteluun täysin kykenemättömäksi, hänen oletetaan perehtyvän kaikista maailman asioista yhä syvällisemmin nimeomaan juuri matematiikkaan.
Hänelle opetetaan geometriaa ja aritmetiikkaa entistä enemmän ja entistä suuremmalla kiihkolla. Tietysti. Niin opettajan, vanhempien, opinto-ohjaajan kuin kummitädinkin mielestä tämän onnettoman yksilön täytyy viettää kaavojen parissa vähintään kolme neljännestä valveillaoloajastaan. Jotta hän oppisi sen, mitä ei osaa.
Mutta ei matematiikkanerollakaan ole helppoa. Hän näet joutuu istumaan ruotsin kirjan ääressä kaiken sen ajan, jonka hän mieluummin käyttäisi pohtiessaan uusia keinoja pelastaa maailma epäkäytännöllisten humanistien käsistä.
Tämä kaikki tapahtuu yleisssivistyksen nimissä ja yksilön parhaaksi. Onhan päivänselvää, että ihmisen on tunnettava derivaation salat yhtä lailla kuin hänen tulee aktiivisesti ylläpitää muistissaan ruotsin epäsuoran sivulauseen sanajärjestystä. Ne täytyy sivistyneen ihmisen sisäistää ja osata. Vaikka unessa.
Täytyyhän?
Ihminen on taitava kääntämään vahvuudet heikkouksiksi. Tämä ominaisuus on ilmeisesti sisäsyntyinen. Asiantilojen ilmeisintä luonnetta on syytä pyrkiä muuttamaan ja kehittämään. Asioita täytyy jalostaa. Pyrkimys koskee yhtä lailla kumppanin luonteenpiirteitä kuin eläinlajien olemusta.
Jalostaminen on viety myös harrastuspiireihin. Pilkkimistä täytyy nykyisin harrastaa kesäisellä järvellä styrox-levyn päältä. Jäällä sen sijaan pelataan golfia. Vedessä pitää hiihtää, mutta alkujaan likeisesti hiihtämiseen liitettyjä sauvoja pidetään tätä nykyä tavallisena kävelyvarustuksena.
Joku on tullut myös keksineeksi harrastuksen nimeltä parkour. Viime vuosisadat ihmiset näillä leveyspiireillä ovat nimenomaisesti pyrkineet rakentamaan sellaista infrastruktuuria, että jokainen voisi ilman suurempia ponnistuksia siirtyä tietä pitkin kävellen paikasta toiseen.
Nyt sitten olisikin syytä kiipeillä talojen ylitse.
Heikkouksien korostaminen koskee myös työelämää. Nykytyöläisen tulee olla moniosaaja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kunkin täytyy vuorollaan ryhtyä tekemään jotakin, jota hän ei osaa ja jota ei tosiasiassa välittäisi oppiakaan.
Määräväliajoin työläinen siirretään uusiin työtehtäviin kohtaamaan uusia haasteita ja kehittymään. Todellisuudessa kysymys on ainoastaan yhdestä uudesta ja kätevästä vallankäytön muodosta.
Kuka tahansa hiljentyy oudon tilanteen edessä pohtimaan elämän syvempää tarkoitusta. Tällöin ihminen nöyrtyy. Hän kokee olevansa huono, riittämätön ja epäkelpo yhteiskunnan syöpäläinen. Hän ei jaksa pitää puoliaan.
Tietysti jossain mahdollisuuksien maailmassa asiat voisivat olla myös toisin. Matemaatikko voisi keskittyä uusien teorioiden hankaliin sovelluksiin, humanisti pohtisi esimerkiksi keskiajan moraalikäsitystä ja insinööri keksisi ratkaisun käytännön arjen ikäviin pulmatilanteisiin.
Tällöin yhteisön valta suhteessa yksilöön vähenisi. Mutta sehän olisikin kerrassaan luonnoton tilanne. Asioita pitäisi pyrkiä muuttamaan pikaisesti parempaan suuntaan.