Lontoo Vietin nautinnollisen lauantai-iltapäivän Tate modernissa katsellen valokuvia, videoinstallaatioita ja lyhytelokuvia.
Tunnustan etten olisi uskonut kirjoittavani edellistä lausetta pitkään aikaan, sillä taidenäyttelyissä tulee niin usein vastaan puolivillaisia, nopeasti kyhättyjä videoteoksia. Kuitenkin, Kiasmassa keväällä nähty ja nyt Lontooseen tuotu yleiskatsaus suomalaisen videotaiteilijan Eija-Liisa Ahtilan (s.1959) tuotantoon on innostavin sähköisen median esittely Britanniassa moneen vuoteen.
Ahtilan teokset ovat monitasoisia, tositapahtumista sovellettuja näytelmiä. Tavallisesti nämä psykodraamat esittävät pähkähulluilta kuulostavia kertomuksia, jotka riisuvat päähenkilön psykoosit ja hermoromahdukset paljaiksi. Eivät kuitenkaan paljon paljaammaksi kuin Ahtila riisuu itsensä.
On jotenkin oikein ja komeaa, vaikka epätavallista, ettei ohjaaja piiloudu näyttelijöidensä taakse.
Hän poseeraa alastomana ensimmäisen näyttelyhuoneen hauskan surumielisessä valokuvasarjassa Koira puree, 1992-7.
Uudelleenkerrottu videoteos
Ahtilan videoinstallaatioille on tyypillistä kertovuus, mitä on perinteisesti pidetty jotenkin epäilyttävänä Britannian videotaiteessa.
Esimerkiksi Isaac Julienin (s.1960) videoinstallaatiot viime vuoden Turner-näyttelyssä olivat kauniita muodoltaan ja ilmapiiriltään, mutta hänen teoksensa jättivät suurelta osin hyödyntämättä välineen muut mahdollisuudet. Samoin Sam Taylor-Woodin (s.1967) video- ja lyhytelokuvat, joiden retrospektiivi ovat parhaillaan Hayward-galleriassa, ovat suurelta osin esteettisesti täydellisiä lavastuksia.
Ahtilan näyttely on kuitenkin vastaanotettu haltioituneesti ja näyttää siltä, että suhtautuminen tarinapainotteiseen videogenreen on muuttumassa.
Videotaiteen toisena kompastuskivenä on usein epävarmojen videotaiteilijoiden halu leikkiä elokuvaohjaajaa. MUU-yhdistyksen puheenjohtajana toiminut, Lontoossa ja Kaliforniassa sähköistä mediaa opiskellut Ahtila eroaa valtavirrasta tässäkin. Hänen ei tarvitse matkia elokuvia.
Ahtilan teokset ovat todellista videotaidetta ja käsittelevät rikkaasti videoteoksen luomisen perusteita: näyttelijöitä, lavastusta ja yleisöjen rooleja.
Esimerkiksi käy niin päivänselvältä kuulostava asia kuin yleisön sijainti. Ahtilalle ei ole samantekevää missä kuljet, seisot tai istut.
Hän voi istuttaa sinut psykoanalyytikon nojatuoliin ja sitten sinua rohkaistaan makaamaan samalla sängyllä kuten potilas valkokankaalla.
Kiasmasta
Tate Moderniin
Susan Mayn asiantuntevasti kuratoima näyttely hyötyy samanaikaisesta, yleisöjä vetävästä Matisse-Picasso-näyttelystä Tate modernissa.
Ahtila-näyttely sinetöi Suomen aseman video-, valokuva- ja elokuvataiteen kansainvälisellä kentällä.
Näyttely jatkaa suomalaisnäyttelyiden komeaa sarjaa Brittein Saarilla: Magneettinen pohjoinen (Walsallin New Art Gallery, 2001), Citigroup Private Bank -valokuvapalkinto (Lontoon Photographers Gallery, 2002), Finlandia (Sheffieldin Site-gallery, 2002), Eija-Liisa Ahtila (Lontoon Tate Modern, 2002).
Ahtila-katsaus on historiallinen tapahtuma suomalaisessa näyttelyvaihdossa.
Se on ihka ensimmäinen nykytaiteen museomme tuottama näyttely, joka on matkannut Tate moderniin, vuonna 2000 perustettuun modernin taiteen Mekkaan. Näyttelyn vienti on hieno saavutus hieman yli kymmenvuotiaalle Suomen nykytaiteen museolle kuin myös tuon ajanjakson kattavalle Ahtilan tuotannolle.
Eija-Liisa Ahtila: Real Characters, Invented Worlds Tate modernissa 28. heinäkuuta saakka.