Finanssikriisi ja euromaiden massiiviset talousongelmat herättävät arvostelua koko unionin toimintaa kohtaan. Kriisi jatkuu, vaikka EU-johtajat ovat kohta kahden vuoden ajan rakentaneet järjestelmiä, joilla ne saataisiin padottua.
Kansalliset parlamentit kautta Euroopan ovat olleet kriisin edessä pakkoraossa. Luottamus poliitikkoihin ja heidän kykyynsä hoitaa asiaa horjuu. Teknokraatit tiukentavat ohjaksia suurempien vahinkojen välttämiseksi.
Tämä voi olla ratkaiseva vaihe EU:n tulevaisuutta ajatellen. Integraatio ei viime vuosina ole juuri syventynyt ja laajentuminkin on ollut jäissä. Sen sijaan talouskriisi pakottaa syventämään integraatiota ennennäkemättömällä tavalla. Asiasta ei juuri ole ehditty käydä syventävää kansalaiskeskustelua.
Kovenevan arvostelun ja liittovaltiopelottelun keskellä unohtuvat EU:n tuomat ja takaamat itsestään selvät hyvät asiat. Köyhyyden ja sotien runtelema manner on tätä nykyä rauhan, vapauden, vaurauden ja vapaan liikkumisen saareke.
Professorit Tapio Raunio ja Juho Saari arvioivat pari vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan Euroopan unionin jännitteet, että EU:lla on edessään kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisessä mallissa EU uudistuu hyödyntämällä nykyisiä toimivaltuuksia, jolloin unioni uudistuu jopa huomaamattomasti.
Professoreiden esittelemä toinen toimintamalli on kuitenkin toteutumassa täyttä päätä. Sen mukaan unioni uudistuu murrosmaisesti turbulenssin myötä. Tällä kertaa sytykkeenä on talouskriisi. Se olisi voinut olla jokin muukin. Kansainvälinen finanssikriisi jyllää, kun markkinoilla häilyy epäluottamus ja luottokriisi. Velkamaita pannaan EU:n, EKP:n ja IMF:n avulla ojennukseen.
Murros on vallanjaon kannalta aina otollinen tilanne. Euroopan komissio hyödyntää ja käyttää osittain käytännön sanelemana, mutta myös valtapoliittisista syistä, hyväksi asemaansa kriisin keskiössä.
Eri puolilla Eurooppaa on herätelty ajatus perussopimusten muuttamisesta, jolla lisättäisiin unionin ja komission toimivaltaa talousasioissa. Perustelu on se, että raha- ja talousliittoa on vaikea toteuttaa ilman pitemmälle menevää liittovaltiota.
Juuri nyt on vaikea väittää vastaan, kun suomalainen talouskomissaari ja komission varapuheenjohtajaksi ylennetty Olli Rehn esikuntineen rakentaa toimivaa taloa. Kiistellyt eurobonditkin ovat asialistalla.
EU:n menestystarina perustuu siihen, että taloudelliset intressit ja poliittiset realiteetit on aina onnistuttu nivomaan yhteen. Mukaan on otettu eri kehitysvaiheessa olevia maita. Kreikka ja Portugali otettiin mukaan poliittisista syistä. Samasta syystä EU laajeni nopeasti entisen itäblokin maihin.
Unionin päätöksenteko on yhä vaikeaselkoisempaa. Se lisää virkamieseliitin valtaa. Unioni on eritahtinen ja hajanainen kuten talouskriisi ja siitä käytävä keskustelu on osoittanut.
Monimuotoisuuden ratkaisuksi on helppo tarjota federalismia, kun jäsenmaat ovat jo taloudellisesti ja poliittisesti toisistaan riippuvaisia. Ylikansallisen yhdentymisen vastapainokasi federalismiin kuuluu vahva läheisyysperiaate. Näin on EU:ssa opetettu.
Siinä tapauksessa federalismilla tähdättäisiin pikemminkin ristiriitojen hallintaan kuin eliminointiin. Ihannetilanteessa liittovaltion edut tulevat esille vastakkaisten poliittisten ja ta- loudellisten näkemysten yhteensovittamisessa.
Federalismin demokraattisuudesta vallitsee kaksi täysin päinvastaista tulkintaa. Ensimmäisen väitteen mukaan federalismi parantaa demokraattista valvontaa ja lisää päättäjien vastuuta. Toinen väite epäilee, että federalismi heikentää demokraattista valvontaa ja vastuuta sekä monimutkaistaa päätöksentekoa.
Ylimalkaisten heittojen sijaan pitäisi keskustella siitä, mihin suuntaan EU-maiden kansalaiset haluavat kehittää yhteisöä. EU on yhä kansalaisten yhteisö, ei markkinavoimien. Se on, vaikeuksista huolimatta, yhä myös merkittävä globaali vaikuttaja.