Suomen, karjalan ja vepsän kielten tilanne Karjalan tasavallassa on jatkuvasti heikentynyt. Jatkuessaan tällaisena kehitys johtaa suureen kulttuuriseen menetykseen.
Kuluneella viikolla Joensuun yliopistossa aloitti työnsä Suomen ensimmäinen karjalan kielen professori, aiemmin Petroskoissa vastaavassa tehtävässä toiminut Pekka Zaikov. Tämä on Suomen puolella merkittävä askel karjalan kielen tutkimuksen vahvistamiseksi.
Kyse on eri asiasta kuin monelle tutusta suomen kielen karjalan murteesta. On olemassa erillinen karjalan kieli, jonka puhujiksi Suomessa lasketaan muutama tuhat lähinnä vanhemman polven ihmistä. Vähemmistökielen asemaa sillä ei Suomessa toistaiseksi ole, vaikka kielen harrastajat tämän puolesta toimivatkin.
Joensuun professuurin myötä saattaa karjalan kielen elinvoima itäisessä Suomessa jossain määrin kohentua. Käytännössä kieli on niin lähellä suomen kieltä, että sen pitäminen elävänä edellyttää myös virallisia päätöksiä.
Rajan toisella puolen, karjalan kielen varsinaisilla kotiseuduilla ongelma on toisenlainen. Siellä tämä kieli on koko ajan painumassa venäjän kielen alle, samoin kuin Karjalan tasavallan toiset vähemmistökielet eli suomi ja vepsä.
Näiden kielten asema on virallisesti tunnustettu. Kyse ei olekaan määrätietoisesta tukahduttamisesta, kielivainosta, vaan käytännön kehityksestä. Kuten Kalevassa 13.2. kerrottiin, suomensukuiset kielet ovat Karjalan tasavallassa hyvin heikoissa kantimissa. Karjalan kirjakieltä ei eri murteiden pohjalta ole luotu. Suomenkielisen radion asema on kohtuullinen mutta painetun lehdistön tilaukset hiipuvat. Petroskoin Kansallinen teatteri on suomenkielinen vain kulttuurisen tekohengityksen varassa.
Maaseudulla kuten Aunuksessa liikuttaessa suomensukuista puhetta kuulee paljon. Nämä kielet ja murteet ovat yhä olemassa mutta ne eivät uusiudu eivätkä vetoa nuoriin polviin. Vähemmistöjen edustautumisessakin on paljon tekemistä -- tasavallan hallituksessa on tätä nykyä vain yksi karjalainen.
Kyse on korvaamattomasta kulttuuriperinteestä, kuten on maailman kaikkien pienten kielten kohdalla. Tällä hetkellä Karjalan vähemmistökielten aseman turvaaminen edellyttää ennen muuta hyvää tahtoa, resursseja ja yhteistyötä. Karjalan tasavallan ja Venäjän federaation lainsäädäntö antaa niihin mahdollisuuden, ja hyviä esimerkkejä on olemassa.
Ruohonjuuritason kontaktit ovat tiiviitä. Esimerkiksi aunuksenkarjalaisella livvin kielellä levyttävä rockmuusikko Santtu Karhu on tehnyt paljon yhteistyötä oululaisen kulttuuriväen kanssa. Petroskoin suomenkielisten lehtien ja teatterin yhteydet Suomeen ovat pysyviä. Silti hiipuminen näyttää kuin vääjäämättä jatkuvan. On ennenaikaista puhua Karjalan vähemmistökielten sammumisesta, mutta suunta on huolestuttava.
Samantapaisia pulmat ovat muuallakin, Suomessa etenkin saamen kohdalla. Vaikka kieltä koskeva lainsäädäntö olisi kunnossa, käytäntö on asia erikseen.
Tosin käytäntöä ei voida edes yrittää, elleivät lait ole kunnossa. Ruotsissa hallitus otti vasta tänä vuonna askelia, joita Euroopan neuvoston vähemmistökielisopimus edellyttää. Sen myötä mahdollisuus käyttää suomen kieltä ja saamea vähemmistökielinä laajeni maantieteellisesti merkittävästi, Suomen osalta Tukholmaan ja moneen muuhun Etelä-Ruotsin paikkakuntaan. Aiemmin tämä oikeus oli vain pohjoisessa, yhdessä meänkielen kanssa.
Tämän päätöksen Ruotsi olisi voinut tehdä aikapäiviä sitten, mutta parempi edes nyt kuin ei milloinkaan.