Kirjoittaja on Suomen Pankin johtokunnan varapuheenjohtaja.
attuvista sanomisistaan tunnettu talousneuvoston entinen pääsihteeri Seppo Leppänen totesi taannoin, että "päätökset vaikeista asioista tehdään niin meillä kuin muuallakin vasta pakon edessä, tilanteessa, josta helppoa ulospääsyä ei enää ole". Tämä on koettu poliittinen totuus.
Tasavallan hallitus, ekonomistit ja muutkin talouden kehityksestä kiinnostuneet asiantuntijat tietävät hyvin, kuinka väestön ikääntymisen ongelmat uhkaavat tulevaisuuttamme. TT:n entinen toimitusjohtaja Johannes Koroma otsikoi kolumnissaan Talouselämä-lehdessä: "Suomi on kriisissä". Leppäsen tavalla tilannetta tarkastelevalle on selvää, että "oikeita päätöksiä" kriisiin varautumiseksi ei ole vielä tehty. Eikä taideta pian tehdäkään, vaikka kiire on.
Hallitus ja muutkin poliittiset päättäjät vain hyssyttelevät Koroman mukaan, vaikka tietävät minne ollaan menossa. Koroma suorastaan syyttää hallitusta kansan pitämisestä pimennossa, vaikka vaikeudet ovat kohtapäätä uhkaavia.
Valtiosihteeri Raimo Sailaksen osaksi on tullut jälleen kerran unilukkarin tehtävä. Hän onkin Koroman mukaan ainoa, joka yrittää rikkoa välinpitämätöntä tunnelmaa ja herätellä kansalaisia todellisuuteen. Sailas on puhunut kansan "näivetystaudista". Näivetys näissä puheenvuoroissa on sitä, että aktiivinen väestönosa, se, joka töitä tekee, vähenee radikaalisti tulevien vuosien aikana. Vastaavasti eläkeläisten määrä, ne palveltavat, lisääntyy nopeaan tahtiin. Kehitys on pelottava eikä sitä voida hallita puuttumatta talouden ja julkisten palveluiden laajuuteen, rakenteisiin ja hoitotapaan.
Itsekin olen saarnannut samasta asiasta. Olen pitänyt ikääntymistä yhtenä kolmesta suurimmasta rakenteellisesta ongelmasta Suomen kansantaloudessa. Toiset kaksi liittyvät verotukseen ja vientituotantoon. Ikääntymisen vaikutusten hallitsemiseksi tarvitaan kiireellisesti ohjelma, jossa kartoitetaan palvelukysynnän muutokset ja niiden rahoitustarpeet.
Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja OECD:n raporteissa Suomen kansantalouden kehitysnäkymistä kannetaan huolta samasta asiasta. Raporteissa nähdään sosiaalipalveluiden kysynnän kasvu niin vakavaksi ongelmaksi, ettei merkittäviä veronalennusohjelmiakaan pidetä mahdollisina. Nehän merkitsisivät huomattavia julkisen tulon menetyksiä. Pikemminkin suurista veronalennuksista varoitetaan.
Suomella ei ole raporttien mukaan varaa murentaa julkistalouden tulopohjaa kalliin palvelukysynnän kasvaessa. Toisaalta raportit eivät näe veronalennuksia keinona niin merkittävien työllisyysvaikutustenkaan aikaansaamiseksi, että niihin voitaisiin ryhtyä sosiaaliturvajärjestelmän rahoituspohjaa vaarantamatta.
Monet kotimaiset asiantuntijat uskovat sosiaaliturvan rahoituspohjan kestävän veronalennuksista huolimatta. Ehtona on, että turvajärjestelmään kuuluvia etuuksia karsitaan, asetetaan tärkeysjärjestykseen ja yleensäkin julkisten palveluitten lisäämiselle asetetaan tiukat rajat. Omasta puolestani en pidä mahdollisena edes nykyisen palvelujärjestelmän ylläpitämistä tulevaisuudessa ilman verotuksen tason huomattavaa kiristämistä.
Valtiovarainministeriön laskelmien mukaan nykyisen palvelujärjestelmän säilyttäminen edellyttää aktiiviväestön määrän vähentymisen johdosta 10-15 vuoden kuluessa veroasteen nostamista yli neljällä prosenttiyksiköllä. Sellaista verojen korotusta taas kukaan ei pitäne mahdollisena. Siksi on päivänselvää, että sopeutusohjelma tarvitaan mitä pikimmin. Se on suunniteltava huolella ja ajettava sisään ajan kanssa. Äkilliset radikaalit muutokset eivät ole mahdollisia. Ne eivät ole mahdollisia edes Seppo Leppäsen kuvaamassa tilanteessa, jolloin "helppoa ulospääsyä ongelmista ei enää ole".
Hallituksen budjetin yleisperustelut olisivat sopiva paikka kirjoittaa selkokielellä eduskunnalle sekä yleensäkin kansalaisille tiedoksi, millaiselle kuurille ikääntymisongelman takia kansantaloutemme tulevaisuudessa joutuu. Asianani ei ole neuvoa hallitusta ongelman esille nostamisen ja hoitamisen tavasta. Tärkeää vain on, että asiaan tartutaan, jos ei budjettikirjassa, niin sitten muulla tavoin. Mitä pikemmin asia saatetaan paitsi eduskunnan myös laajaan julkiseen keskusteluun sitä parempi.
Joku saattaa ajatella, että edellä kuvattu huolestuminen on aiheetonta tai ainakin yliampuvaa. Sen vuoksi on paikallaan katsella hieman tilastokeskuksen väestöennusteen lahjomattomia numeroita.
Niiden tietojen mukaan viime vuodenvaihteessa suomalaisia oli ikäryhmässä 35-55 vuotta 1 625 000. Ennusteen mukaan kymmenen vuoden kuluttua heitä on vain noin 1 434 000, eli noin 191 000 vähemmän. Vuoteen 2024 tämän väestöryhmän osuus alenee peräti 275 000 hengellä. Tässä esimerkiksi ottamani ikäryhmä on työelämässä tehokkaimmillaan. Kun sen osuus absoluuttisina lukuina ilmaistuna 20 vuodessa vähenee yli 275 000 henkilöllä, on muutos todella dramaattinen.
Viime vuodenvaihteen väestötilaston mukaan ikäryhmään 60-75-vuotiaat kuului 754 000 suomalaista. Tämän ikäryhmän osuus lisääntyy vuoteen 2014 mennessä yli 283 000 hengellä. Vaikka kaikki 60-vuotiaat eivät olekaan tällä hetkellä eläkkeellä eivätkä varmaankaan nykyisessä määrin 10 tai 20 vuoden kuluttua, niin ikäjakautuman muutos merkitsee joka tapauksessa hyvinvointipalveluiden kysynnässä radikaalia rakenteellista muutosta. Muutokseen varautuminen ei käy kädenkäänteessä. Siihen on varauduttava nyt, sillä kymmenen vuoden valmistautumisaika mahdollisia lainsäädännön muutoksia ja kysyntää vastaavan palveluvarustuksen rakennemuutoksia varten on lyhyt.
Joskus sanotaan suurena totuutena, että tilasto on suurin valehtelija. Väestötilastoakin voi käyttää hyödyksi monella tavalla. Kansakunnan ikääntymisongelman kohdalla ongelmat kuitenkin ovat väistämättömiä. Siinä suhteessa lainaamani tilastoluvut ovat hätkähdyttäviä. Vaikka olen asiasta eri yhteyksissä moneen kertaan jo ehtinyt puhua ja kirjoittaa, ovat väestöluvut tällä tavalla esille pantuina itsellenikin edelleen yllättävän dramaattisia.