Ison työn valmistuttua en kaipaa juhlimaan vaan vaeltamaan. Lapin tuntureiden sijaan suuntaan poikkeuksellisesti aivan toisenlaiseen maisemaan, Andalusian vuorille.
Vaellus kuulostaa tätä nykyä yhdeltä kauneimmista sanoista. Se avautuu moneen suuntaan: On erämaavaellus, pyhiinvaellus ja sielunvaellus, joilla jokaisella on tietysti oma kirjaimellinen merkityksensä – mutta jotka ovat vastakkaisuuksistaan huolimatta alkaneet yhdistyä mielessäni kokonaisuudeksi.
Kysymys ei ole vain matkailusta.
Ortodoksisessa ja katollisessa kulttuurissa pyhiinvaeltamisen perinne on ollut vahva. Keskiajalla suomalaisetkin saattoivat mennä Jerusalemiin, Roomaan tai Santiago de Compostelaan. Matkaan lähdettiin kiitollisuudesta, avunpyynnöstä tai syntien sovituksen vuoksi. Protestanttisissa liikkeissä pyhiinvaeltamiseen suhtauduttiin nuivasti.
Kiinnostus pyhiinvaeltamiseen on herännyt Suomessakin uudestaan. Vaeltamisen taustalla saattaa olla tänä päivänä myös muita syitä kuin pyhän tai pyhimyksen lähelle kurkottaminen. Matkaan lähteminen voi tarkoittaa seikkailua tai itsen tutkimista elämän rajakohdassa. Se voi merkitä tietoista irrottautumista tehokkuutta ja kiirettä korostavasta arjesta.
Eräs pyhiinvaeltaja kuvaa blogitekstissään matkaa ihmissuhteen liitoskohdaksi: me haluamme kulkea rinnakkain myös vaatimattomissa olosuhteissa, vaihtuvissa säissä ja väsyneinä.
Maailman luetumpiin kirjailijoihin kuuluva Paul Coelho kertoo romaanissaan Pyhiinvaellus paitsi vaeltamisesta myös elämän peruskysymyksien kohtaamisesta ja uudesta voimasta, joka antaa rohkeuden kirjoittaa.
Vaeltaminen on minulle kokonaisvaltainen kokemus, joka liikuttaa ruumista, henkeä ja sielua. Luonnon keskellä elämä on kaunis ja pyhä lähempänä kuin muualla. Tärkeää on mittasuhteiden ja näkökulman muutos. Minä kutistuu hyvin pieneksi osaksi suurta kokonaisuutta. Saa katsoa korkealta ja kauas tai laskeutua lähes maan uumeniin.
Kävelen niin pitkälle kuin jaksan, jätän taakse entisen, kannan itseni ja kaiken tarvittavan mukanani. Kun katson vierellä kulkevia ystäviä, ajattelen Eeva Kilven sanoja: ”Ihmisten pitäisi olla hiljaa yhdessä, niin he ehtisivät kiintyä toisiinsa” tai ”Metsä ja aika ovat arvokkainta mitä me voimme toisillemme antaa”.
Piiskaava sade ja tuuli uhkaavat kylmettää meidät ja estää erään vuoren huipulle pääsemisen Espanjassa. Joudumme pohtimaan myös luovuttamista. Onnistumme kuitenkin pääsemään suojaiselle rinteelle ja sade lakkaa.
Toinen puoli vuorta on pilven peitossa mutta täynnä matalia havupensaita, jotka ovat puhjenneet kirkkaankeltaiseen kukkamattoon. Näky on kuin sadusta tai unesta. Pääsiäinen alkaa tuntua enemmän pääsiäiseltä kuin vuosiin.
Kirjoittaja on oululainen kirjailija.