Suomessa vakituisesti tavattavaan eläimistöön kuuluu runsaasti lajeja, jotka syystä tai toisesta eivät voi vakiintua pysyvään lajistoomme. Moni laji lisääntyy muualla ja tulee meille vain kesävieraaksi. Jotkin myös lisääntyvät meillä, mutta eivät esimerkiksi talvemme ankaruuden takia pysty vakiintumaan pysyvään lajistoomme.
Eniten meille vaeltavia eläimiä on perhosten ja muiden hyönteisten joukossa. Perhosfaunassamme on kymmeniä lajeja, joilla ei ole pysyvää kantaa Suomessa, mutta joita siitä huolimatta tavataan meillä vuosittain.
Jotkin vaeltajista ilmaantuvat meille loppukesän tai syksyn aikana. Ne voivat muniakin täällä, mutta syksyn pakkaset tuhoavat niin munat, toukat kuin kotelotkin.
Vaeltajissa on myös lajeja, jotka saapuvat Suomeen keväällä, kaukaisimmat Afrikan pohjoisosista asti. Meille vaeltaneet perhoset voivat pariutua ja munia täällä. Meillä kehittyvä sukupolvi käy alkukesän aikana läpi muodonvaihdoksen ja aikuiset yksilöt ehtivät lentoon sydänkesällä.
Syksyn pakkasyöt kuitenkin tuhoavat niin meillä syntyneet aikuiset kuin maastossa vielä olevat kehitysvaiheetkin ja laji on seuraavana kesänä taas täysin vaeltajien varassa.
Uuden elintilan
etsintää
Monilla hyönteisillä on taipumus tehdä pitkiä lentoja pois synnyinpaikaltaan. Valtaosalla lajeista nuo lennot pysyvät kuitenkin lajin vakituisen lisääntymisalueen sisällä tai lähituntumassa, eikä liikehdintää silloin kutsuta vaeltamiseksi. Poikkeuksiakin kuitenkin on, esimerkiksi kesällä 2004 maamme kaakkoispuolelta lähti liikkeelle suuri pihlajaperhosvaellus, joka jatkui läpi Suomen levinneisyysalueen Lappiin asti.
Tavallisesti vaelluksella tarkoitetaan perhosten kaukosiirtymistä, joka yltää kauas vaeltavan lajin lisääntymisalueen ulkopuolelle. Yleensä vaellukset ovat joidenkin satojen kilometrien mittaisia, mutta voivat yltää jopa tuhansien kilometrien päähän lähtöpaikasta. Vaellukseen voi osallistua kaksi tai jopa kolme sukupolvea. Ensin liikkeelle lähtenyt sukupolvi munii matkan varrella ja kuolee. Munista kehittyvä uusi sukupolvi jatkaa vaellusta yhä kauemmas.
Amiraalin vaellus alkaa yleensä Pohjois-Afrikasta. Kevättalvella liikkeelle lähteneet yksilöt munivat Etelä- tai Keski-Euroopassa. Siellä kehittynyt sukupolvi vaeltaa Suomen eteläosiin ja munii ennen kuolemaansa. Meillä kehittynyt kolmas sukupolvi on liikkeellä keskikesästä alkaen ja saattaa jatkaa vaellusta Jäämeren rannoille asti.
Vaelluksiin on useita syitä. Lähtöalueilla ylisuuriksi paisuneet kannat tai nopeasti kehittynyt ravintopula voivat laukaista liikkeelle lähdön. Useimmilla vaeltajaperhosilla taipumus on kuitenkin voimakkaana perimässä. Vaelluksilla laji etsii uutta elintilaa. Usein vaeltajat pystyvät muodostamaan ainakin jonkin aikaa säilyviä lisääntyviä kantoja uusille alueille.
Vaelluksia
seurataan tutkalla
Viimeisten vuosikymmenten aikana vaelluksia on seurattu tarkasti ja havainnot on kirjattu muistiin. Aivan uuden avun seurantaan on tuonut tutkalaitteiden kehittyminen. Tietyn tyyppisillä säätutkilla hyönteisten vaellusta voidaan suotuisissa sääolosuhteissa seurata sekä yöllä että päivällä.
Uusien tutkien kyky havaita vaeltavia hyönteisiä on hämmästyttävä. Pieniä perhosia voidaan seurata 5-10 kilometrin etäisyydelle, suurimpia jopa yli 30 kilometrin päähän.
Tutkalla on voitu varmistaa, että vaellusten aikana perhosia on määrätietoisesti matkaamassa yhteen suuntaan jopa 3-4 kilometrin korkeudessa. Yleensä vaeltajat käyttävät hyväkseen tietyssä ilmakerroksessa valitsevaa myötätuulta. Joskus nuo ylempien ilmakerrosten tuulet saavuttavat suuren nopeuden ja muodostavat jopa tuhansien kilometrien pituisen tuulitunnelin. Noita ylätuulia nimitetään suihkuvirtauksiksi.
Kaikkien pisimpien matkojen takaa meille kulkeutuvat lajit ja suurimmat vaeltajien määrät saapuvat meille suihkuvirtausten tuomina. Joskus vaellusten yksilömäärät voivat nousta miljooniin perhosiin.