Kirjoittaja on harrastanut perhosia vuodesta 1991 lähtien.
Vaikka kiertokiitäjän vakituiset elinalueet ovat kaukana etelän trooppisilla ja subtrooppisilla seuduilla, tavataan tätä isokokoista vaeltajaperhosta aika ajoin aina Pohjois-Euroopasta saakka.
"Kun Pohjois-Afrikassa ja Etelä-Euroopassa on kuivaa, perhonen pyrkii pohjoista kohti parempien olojen perässä", kertoo Jaakko Kullberg Helsingin luonnontieteellisestä keskusmuseosta.
Kullbergin mukaan Suomessa tavatut kiertokiitäjät saattavat tulla suoraan Välimeren ympäristöstä. Mitä myöhäisemmäksi syksyyn havainnot venyvät, sitä todennäköisempää kuitenkin on, että Alppien pohjoispuolella on varttunut toinen sukupolvi, joka on jatkanut vanhempiensa matkaa.
Kiertokiitäjien pitkää vaellusta edistävät suotuisat ilmavirtaukset. Voimakkaiden etelätuulten puhaltaessa kiitäjät lentävät yhdessä yössä Suomenlahden yli, mikä on todettu rannikon tutkissa.
Tämän syksyn havainnot keskittyvät maamme etelä- ja lounaisrannikolle, mutta perhonen on havaittu Kyyjärvellä ja Kärsämäellä saakka.
Ilmojen kylmetessä kiertokiitäjät joko vetäytyvät takaisin etelään tai menehtyvät pakkaseen.
Kirkas valo ei vedä kiertokiitäjää puoleensa yhtä hyvin kuin muita yöperhosia. Parhaiten lajin voi havaita puistojen ja puutarhojen kukkaistutuksilta heti hämärän laskeuduttua. Erityisen mielellään kiitäjä imee ruotsinköynnöskuusaman, valkotupakan, petunian ja syysleimun mettä. Taitavana lentäjänä se saattaa hakeutua kukantuoksun perässä kerrostalojen parvekkeillekin.
Kiertokiitäjän voi havaita maallikkokin, sillä se käy ahkerasti kukilla yön hämärissä niin puiston perennapenkeissä kuin parvekepetunioillakin.
Ruokaillessaan kiitäjä ei laskeudu vaan lentää kolibrin tavoin paikallaan siivet huristen ja työntää pitkän imutorvensa kukan mesivarastoihin.
Kiertokiitäjää on sekoitettu kotimaisiin sukulaisiinsa, esimerkiksi yleiseen mäntykiitäjään (Sphinx pinastri). Mäntykiitäjä ei kuitenkaan ole yhtä iso, eikä sillä ole punaisia raitoja takaruumiissaan. Syreenikiitäjä (Sphinx ligustri) on melkein samankokoinen kuin kiertokiitäjä, mutta sillä on selvästi pienemmät silmät ja räikeämmät takasiivet.
Mäntykiitäjää ja syreenikiitäjää ei tavata näin myöhään, vaan kesä-heinäkuussa syreenien ja kuusamien kukkiessa. Syksyisin maassamme lentää siniritariyökkönen, jota sotketaan kiertokiitäjään lähinnä suuren kokonsa vuoksi.
Kiertokiitäjä ei ole ainoa perhoslaji, joka vaeltaa kuin muuttolintu. Muita Suomessa tavattuja vaeltajakiitäjiä ovat pääkallo-, oleanteri-, viiru-, tyräkki- ja etelänpäiväkiitäjä, jotka kaikki ovat keräilijöiden tavoittelemia harvinaisuuksia.
Tutuimpia vaeltajia lienevät silti amiraali- ja ohdakeperhonen, joita on kuluneena kesänä nähty Suomessa poikkeuksellisen paljon. Nekin ovat kotoisin etelästä eivätkä kestä pakkasia.
Fennoskandian ilmaston lämmettyä viime vuosikymmeninä monet ulkomaiset perhoset ovat sopeutuneet Suomen oloihin ja vakiintuneet lajistoomme. Tällaisia ovat vaikkapa häiveperhonen, kannussinisiipi ja neitoperhonen.
Kylmä ja luminen talvi taannee kuitenkin, että kiertokiitäjä pysyy maassamme harvinaisena etelän vierailijana.