Pato katkaisee vaellusreitin, meret lämpenevät, taudit ja vieraslajit leviävät. Kuinka pärjäävät muuttuvassa maailmassa lohet ja muut vaelluskalat?
Maamme luonnonvaraisten vaelluskalojen tila on laajalti kehno. Virtavesien patoaminen, valuma-alueiden maankäyttö ja liikakalastus ovat hävittäneet suurimman osan alkuperäisistä lohi- ja taimenkannoista. Myönteisiäkin esimerkkejä onneksi on: pohjoiset rajajokemme, Teno ja Tornionjoki, ovat maailmankin mittakaavassa poikkeuksellisen merkittäviä lohijokia.
Tornionjoen ja muidenkin Perämeren jokien lohikantojen viimeaikainen kasvu hakee vertaistaan kaikkien vaelluskalakantojen joukossa. Kuinka moneen maailman lohijokeen on 2010-luvulla noussut yli satatuhatta villiä lohta vuodessa, kuten Tornionjoella?
Toisaalta viime vuosien oudot ilmiöt, kuolleet ja ”zombeiksi” muuttuneet sairaat lohet huolestuttavat Tornionjoen kalastajia. Mysteeri on vielä selvittämättä, mutta eläinlääkintäviranomaiset Suomessa ja Ruotsissa kokoavat tietoja ja voimia ongelman ratkaisemiseksi. Samankaltaisia oireita on havaittu myös Kuolan niemimaalla ja Norjassa.
Tenojoen vesistössä elää edelleen poikkeuksellisen monimuotoiset, omiin sivujokiinsa sopeutuneet lohikannat. Uusi kalastussopimus Suomen ja Norjan välillä velvoittaa seuraamaan ja hoitamaan kutakin lohikantaa erikseen. Tämä ei ole mikään helppo vaatimus, mutta edustaa nykyaikaista suhtautumista luonnon monimuotoisuuden vaalimiseen myös kalastuksen säätelyn keinoin. Tenon lohen kantakohtainen hoito-ohjelma on lajissaan ainutlaatuinen.
Viime vuosina Atlantin alueella rajusti lisääntynyt vieraslaji, Tyyneltämereltä siirretty kyttyrälohi, on herättänyt huolta myös Tenojokivarressa. Uunituore norjalainen riskien arviointiraportti ennustaa tulokkaan aiheuttavan uhkia alkuperäisille kalakannoille ja luonnon monimuotoisuudelle. Ilmastonmuutoksen lämmittämä Atlantti saattaa tarjota kyttyrälohelle aiempaa paremmat olosuhteet lisääntymiseen ja levittäytymiseen.
Vaelluskalakantojen elvyttämiseen padotuissa joissa on syntynyt uutta innostusta. Monet kehittämishankkeet ovat syntyisin paikallisesta aktiivisuudesta mutta myös valtakunnan tasolla tapahtuu: muutaman vuoden takaiset kansallinen kalatiestrategia sekä lohi- ja meritaimenstrategia heijastelevat laajaa tahtotilaa ja linjaavat elvytystoimia.
Hallituksen kärkihankkeiden avulla rakennetaan suunnitelmille konkretiaa. Iijoella on laadittu paikallisen yhteistyön voimin vesistövisio ja Oulujoelle puuhataan samanlaista. Myös kriittisessä tilassa oleva Vuoksen vesistön järvilohi on saanut toivoa paremmasta. Pielisjoen Kuurnan voimalaitoksen ohijuoksutuskanavaan on viime vuonna rakennettu kutu- ja poikasaluetta ja myös pieni voimala. Sekä järvilohi että sähköntuotanto hyötyvät.
Padottujen jokien vaelluskalojen kulkua helpottavia uusia ratkaisuja kehitetään ja vanhoja velvoitehoitoratkaisuja tarkastellaan uudelleen. Kemijoella olisi suuri, patoamaton Ounasjoki viiden padon takana mereltä katsottuna. Yhtä monen esteen jälkeen vaelluskala saavuttaisi Iijoella keski- ja yläjuoksun vapaasti virtaavat jokiosuudet. Monta kalatietä puuttuu kuitenkin vielä välistä.
Jokisuulta latvoille asti rakennetulla Oulujoella mahdollisia virtavesiä vaelluskalojen tuotantoalueiksi on vähemmän, mutta vaihtoehtoja pohditaan sielläkin. Hupisaarten purot ja Patosillan alapuolinen vanha Merikosken uoma jatkuvasti vesitettynä? Ylempien sivujokien vedenlaadun parantaminen ja vaellusyhteyksien turvaaminen? Voimalaitosten ohi rakennettavien luonnonmukaisten ohitusuomien tarjoamat kutu- ja poikastuotantoalueet? Näitä toimia yhdistelemällä myös Oulujoella voisi syntyä merkittäviä tuotantoalueita vaelluskaloille.
Hupisaarten lohikalat ovat uusi ja virkistävä ilmiö Oulussa. Kaupunkilaiset ovat ottaneet purojen asukit hyvin vastaan ja niiden syksyisiä kutupuuhia on seurattu innokkaasti taskulamppujen valossa. Puroista on löytynyt istutettujen taimenten lisäksi mereltä vaeltaneita taimenia ja siikoja; onpa tutkimuksissa havaittu myös lohen ja harjuksen kuteneen Ainolassa. Kaikki uusi jokiluonnon monimuotoisuus keskellä kaupunkia pienimuotoisen istuttamisen, purojen kunnostamisen ja ympärivuotisen vesityksen ansiosta. Erinomainen suoritus.
Vaelluskalakantojen palauttamiseen liittyy monenlaisia toiveita. Parhaimmillaan mahdollistuu kestävä kalastaminen ja hyvän lähiruoan tuottaminen, mutta vapaa-ajan kalastus on nykyisin myös elämysten tavoittelua ja pyydystä ja päästä –kalastusta, saaliin ravintokäytön lisäksi tai sen sijaan. Luonnossa lisääntyvät, elinvoimaiset vaelluskalakannat ovat yhä enemmän myös itseisarvo, symboli puhtaasta pohjoisesta luonnosta, sekä merkittävä paikallinen ja alueellinen vetovoima- ja viihtyvyystekijä.
Jaakko Erkinaro on tutkimusprofessori Lukessa. Hän on mukana Joesta virtaa kulttuuriin -keskustelussa Voimala 1889:ssä tiistaina 28.1. kello 18 Oulussa.