Todellinen valta on keskittynyt liian harvoihin käsiin, päätökset tehdään salassa kansalaisilta ja poliitikkojen moraalissa on toivomisen varaa. Suomalaisten näkemykset politiikasta ja puolueista ovat Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan tuoreen asennetutkimuksen mukaan lähes murhaavia.
Kansa napisee vallan keskittymisestä. Siitä huolimatta kahdeksan vuotta maan hallitusta johtanut Paavo Lipponen (sd.) saa kaikissa gallupeissa eniten kannatusta myös seuraavaksi pääministeriksi.
Demokratia edellyttää rotaatiota, vallanpitäjien vaihtamista tai ainakin kierrättämistä. Kukaan poliitikko ei ole ollut eikä voi olla tälle maalle korvaamaton. Näin perusteli demaritaustainen professori Jukka Kekkonen viikko sitten Kalevassa, miksi hän haluaa keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen uudeksi pääministeriksi.
Jukka Kekkosen perusteluun on helppo yhtyä. Demokraattinen järjestelmä tarvitsee vaihtuvuutta. Nykyistä tilannetta ei voi tietenkään verrata presidentti Urho Kekkosen valtakauteen, jolloin suomalainen demokratia oli todellisessa uskottavuuskriisissä.
Gallupien perusteella näyttää siltä, että kansa ei ole vielä vakuuttunut Lipposen vaihtoehdosta. Jäätteenmäen esiintyminen viime päivinä televisiotenteissä on ollut välillä hiukan surullista katsottavaa.
Mihin ihmeeseen on kadonnut järkevä Jäätteenmäki, joka ainakin rivikansanedustajana esitti selkeitä mielipiteitä? Hänen kiemurtelunsa, välttelynsä ja vihjailunsa ovat viime aikoina kohonneet aivan omaan mestariluokkaansa.
Kansalaiset voivat ruotia poliitikkoja parhaillaan eri foorumeilla. Televisio- ja radiokanavat suoltavat tenttejä. Lehdet julkaisevat puoluejohtajien haastatteluja.
Poliitikko on nyt läsnä. Ehdokkaisiin törmää kävelykaduilla ja ostoskeskuksissa. Puolueet järjestävät keskustelutilaisuuksia. Internetistä voi etsiä mieleisen ehdokkaan.
Poliitikko kuuntelee ja lupaa. Tästä huolimatta useampi kuin kolme neljästä suomalaisesta katsoo Evan tutkimuksessa poliitikkojen ajautuneen yhä kauemmaksi tavallisen ihmisen ongelmista.
Kansalaiset arvioivat viime aikoina harjoitettua politiikan sisältöä pääosin oikeansuuntaiseksi, mutta riittämättömäksi. Enimmäkseen toivotaan tulevan hallituksen lisäävän ponnisteluja nykyisinkin voimassa olevien tavoitteiden saavuttamiseksi enemmin kuin suoranaista suunnan muutosta politiikkaan.
Työttömyyden vähentäminen, terveydenhuollon kehittäminen, rikollisuuden torjunta ja köyhyyden poistaminen ovat kärkisijoilla kansalaisten toiveissa. Yli 70 prosentti pitää palkkatulojen verotusta liian ankarana. Verotusta ei tule kuitenkaan kansan mielestä alentaa, jos se johtaa sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen heikkenemiseen.
Puolueet ovat sisäistäneet sentään vaalitavoitteissaan kansan toiveet.
Puolueiden erot ovat hyvin vähäiset, joten puoluejohtajat lanseeraavat vaalitaistoon lähinnä näennäiskiistoja. Jäätteenmäen jankkaava kritiikki hallituksen Irak-linjasta on osoitus tästä. Oppositiojohtaja ei ole sanonut, missä suhteessa hallitus on menetellyt väärin tai miten hän olisi pääministerinä itse menetellyt toisin.
Kansan ja poliitikkojen välillä vallitsee syvä epäluulo, mikä viestii edelleen äänestysprosentin laskua. Äänestämistä pidetään periaatteessa sentään tärkeänä. Sen vaikuttavuuteen ei kuitenkaan uskota.
Politiikan ajatellaan olevan aina samaa riippumatta siitä ketkä ovat vallassa. Vaikka päättäjät vaihtuisivat vaaleissa, politiikkaa jatkaa samaa vanhaa rataa.