J.K. Rowling: Harry Potter and the order of the Phoenix. 766 s. Bloomsbury 2003.
Murrosikäiset pojat ovat ikävähköä seuraa fiktiivisinäkin.
J.K. Rowlingin viidennessä saturomaanissa Harry Potter and the Order of Phoenix ("Feeniksen veljeskunta") sarjan nimihenkilö on kasvanut jo 15-vuotiaaksi, joten hän on myös entistä sarkastisempi ja täynnä maailman epäoikeudenmukaisuuden herättämää kiukkua. Myötätuntoa hän ei silti kaipaa.
"Eniten koululaiset vihaavat sitä, että heitä ymmärretään", Fineas Nigellus selittää kun kirjan ennakkomainonnassa luvattu kliimaksi on ohi - eräs "tärkeä henkilöhahmo" on kuollut - ja jäljellä on enää Rowlingin tavanomainen antikliimaksi, jossa Tylypahkan velhokoulun rehtori Albus Dumbledore paikkaa juonen aukot pitkällä monologilla.
"Mieluiten koululaiset ovat traagisen väärinymmärrettyjä ja vellovat itsesäälissä". Nigellus jatkaa. Osuvaa puhetta, mutta Rowling onkin aina ollut taitava kuvailemaan lasten paheita - kateutta, klikkiytymistä ja heikompien kiusaamista. Hyveet ovat hänelle hankalampia.
Haastatteluissa Rowling puhuu mielellään "urheudesta", mikä jää käsitteenä kätevän hämäräksi. Lisäksi hän komistaa Harryn ainutlaatuisilla urheilusaavutuksilla. Aineellinen menestys ja suosio ovat nykylasten silmissä niin keskeisiä arvoja, etteivät edes lastenkirjailijat viitsi enää saarnata niitä vastaan.
Nigelluksen havainto on aiheellinen myös toisesta syystä.
Parasta Potter-kirjoissa on sovinnaista kaihtava brittiläinen vitsikkyys, jolla Rowling täydentää velhomaailman maagiset yksityiskohdat. Hämmentävintä on kirjailijan kyky katsella maailmaa lasten omasta, tutusta näkökulmasta, vaikka tietysti joku toinen kirjailija ehkä haluaisikin yllättää lapsilukijansa ja näyttää maailman hieman toisin.
Siksi Potter-sarjan viides osa ei ole kypsempi romaani kuin edeltäjänsä, vaikka sellaistakin on jossain luvattu. Se on vain synkempi, jörömpi ja pateettisempi, kuten päähenkilönsä.
Harry Potter ja viisasten kivi (1998) kertoi salaisesta kammiosta ja kätketystä aarteesta, koska 11-vuotiaat haluavat oppia uutta ja rakastavat yllätyksiä. Feeniksen veljeskunta kertoo Taikuuden ministeriön saamattomasta byrokratiasta ja maailmalopun uhasta, koska 15-vuotiaat eivät enää luota aikuisiin ja näkevät kyselytutkimusten mukaan tulevaisuuden katastrofien varjostamana.
J.R.R. Tolkienin Tarua sormusten herrasta on väitetty allegoriaksi fasismin noususta. Tolkien itse torjui tulkinnan ja sanoi vain mukailevansa vanhoja legendoja. Ilmeisesti hän ymmärsi, ettei allegorisuus tekisi hänen suursadustaan aikuisempaa vaan lapsellisemman. Aikuisten kesken uskalletaan puhua vaikeista asioista ilman sievistelyä.
Myös Pottereiden arvoa on yritetty kohottaa samalla estetisoivalla kielikuvalla.
Lordi Voldemortia, jolle velhojen puhdasverisyys on pakkomielle, on sanottu rotuopilla ratsastaneen Hitlerin muunnelmaksi. Ilmeisesti vertauksen esittäjä olettaa, että Feeniksen veljeskuntaa lukiessa me voimme vaikuttua maailmanhistorian synkkyydestä vaikka Rowlingin sepittämä synkkyys ei olisikaan yhtä vaikuttavaa.
Otaksun kuitenkin, ettei kukaan ihan vakavissaan luule Rowlingin kirjojen opettavan jotain pahan olemuksesta. Sen sijaan yllättävän monet luulevat, että pahan olemuksesta kertovat lastenkirjat ovat jotenkin tärkeämpiä kuin lapsena olemisesta kertovat lastenkirjat.
Käytännössä Potter-sadut eivät kerrokaan aikuisten murheista lapsille sopivassa muodossa. Ne kertovat lasten peloista aikuisille sopivassa muodossa.
Moni lapsi pitää lapsuutta taistelukenttänä, jossa väkivallan ja nöyryytyksen uhka on aina läsnä. Me aikuiset olemme tämän autuaasti unohtaneet. Siksi meistä on ikävä lukea lehtijuttua aika tavallisen oloisesta pojasta, joka sanoo kantavansa taskussaan linkkuveistä "vihamiesten varalta". Paljon mukavampi on lukea satukirjaa, jossa pojat kantavat taskussaan vihamiesten varalta taikasauvaa.