Simon kirkkoherra Seppo Lohi nostaa olohuoneen pöytään kolme paksua kirjaa. Teosten nimet ovat "Sydämen kristillisyys", "Pohjolan kristillisyys" sekä "Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat". Kolmas kirja tuli painosta vasta päättyneellä viikolla.
Koko parituhatsivuinen pino käsittelee lestadiolaisen liikkeen historiaa. Lohi itse lukeutuu lestadiolaisuuden suurimpaan ryhmään, vanhoillislestadiolaisiin.
"Vietän nyt tutkimustyöni aloittamisen 20-vuotisjuhlaa", hän sanoo ehkä hiukan väsyneenä mutta onnellisena.
Tuoreimman kirjansa tekoon Lohi on käyttänyt viiden viime vuoden aikana kaikki lomansa ja vapaapäivänsä.
"Nyt ei jaksa ajatella uutta", hän vastaa kysymykseen siitä, kasvaako kirjapino vielä joskus korkeammaksi.
Troijan hevonen
Lohen uusin käsittää vuodet 1846-1934. Kirjan nimi viittaa 1900-luvun vaihteen tapahtumiin, jolloin herätysliike jakaantui kolmeen: uuteenheräykseen, esikoislestadiolaisuuteen ja vanhoillislestadiolaisuuteen.
Hajaannuksen oireita alkoi ilmetä jo 1880-luvulla. Tuolloin nähtiin erikoinen kirkollis-poliittinen manööveri, josta Lohen kirja antaa uutta tietoa. Samaan aikaan kun Kuopion hiippakunnan piispa Gustav Johansson ryhtyi avoimeen hyökkäykseen liikettä vastaan, Ruotsissa valittiin toisenlainen taktiikka. Lohi kuvaa sitä Troijan hevosen käytöksi. Mukana operaatiossa oli jopa kuningashuone.
Hovi päätti perustaa Lapin Lannavaaraan lähetyskoulun, koska halusi ruotsalaistaa seudun väestön ja tehdä lestadiolaisuuden vaarattomaksi. Rahat koulua - Troijan hevosta - varten lahjoitti prinsessa Eugenia. Opettajaksi lähetettiin lestadiolaisuuteen kuulumaton saarnamies Taalainmaalta.
Etelästä tullut saarnaaja oppi vähitellen lestadiolaisten käyttämät sanonnat ja kuulosti lopulta liikkeen omalta mieheltä. Hän teki työtä alueella peräti 45 vuotta.
"Ja kun toiminta päättyi, lestadiolaisuus oli hajaantunut viiteen ryhmään", Lohi kuvaa. Troijan hevonen toimi.
Patriarkan arkipuoli
Lestadiolainen liike on mennyt hajalle useasti myöhemminkin. Syitä tähän herkkyyteen on Lohen mukaan useita. Liike ensinnäkin levisi nopeasti hyvin laajalle alueelle, aina Yhdysvaltoihin asti. Maantieteelliset etäisyydet olivat pitkät ja yhteydet heikot. Eri puolilla alkoivat painottua eri asiat.
Toinen tärkeä syy oli itse liikkeen isä, Lars Levi Laestadius (1800-1861). "Hänen kielenkäyttönsä oli niin värikästä, että jo se antoi mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin", Lohi sanoo.
Lestadiuksen työtoveri ja seuraaja liikkeen johdossa oli Juhani Raattamaa (1811-1899). Hän kykeni pitämään lestadiolaisuuden vielä koossa. Kun Raattamaa kuoli, liike jakaantui saman tien.
Raattamaa on henkilönä ollut lestadiolaisuudessa hyvin arvostettu. Hänen omat kirjoituksensa ja aikalaisten dokumentit osoittavat Lohen mukaan kuitenkin, että saarnaajalla oli myös "arkipuoli".
"Vaikka Raattamaan mukaan ´Herran siionissa ei ole päämiestä´, hän oli yllättävän herkkä omista varpaistaan. Raattamaata pisteli vihaksi, jos toiset eivät tehneet niin kuin hän sanoi."
Omientuntojen hallintaa
Lestadiolaisuuden suuriin ja pienempiin hajaannuksiin on liittynyt paljon myös puhtaasti psykologisia, johtajuuteen liittyviä syitä.
"Persoona, jolla on ääretön vallanhalu ja kunnianhimo, voi kerätä ympärilleen joukon, jolle erilleen lähtö sitten perustellaan opillisest", Seppo Lohi sanoo. "Toinen mahdollisuus on, että ensiksi nousevat opilliset erimielisyydet ja sen pohjalta syntyvät suuntaukset, joille sitten löytyvät johtajat."
Lohi näkee, että hengellisessä liikkeessä johtajien on helppo perustella kannattajilleen teologisesti se, miksi he eivät voi luovuttaa valtaansa.
"Ihmisten herkästi haavoittuvia omiatuntoja on helppo hallita", hän kuvaa.
Kysymys liittyy olennaisesti niin sanottuun avainten valtaan, oikeuteen syntien anteeksiantamiseen ja anteeksiannon kieltämiseen.
"Avainten vallan väärinkäyttö on hirvittävä asia", Lohi sanoo painokkaasti.
Valoa vaikeaa kauteen
Kysymys avainten vallan käytöstä liittyy keskeisesti kuohuvaan keskusteluun, jota vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ja sen ulkopuolellakin on jo muutaman vuoden ajan käyty 1970-luvun tapahtumista.
Pääareenana tässä on ollut internet ja keskustelun ytimessä niin sanotut hoitokokoukset, rauhanyhdistysten kokoontumiset, joissa liikkeen jäsenten erilaisia havaittuja tai oletettuja syntejä käytiin julkisesti läpi. Näistä tilaisuuksista monella liikkeestä vapaaehtoisesti lähteneillä, sieltä ulos ajetuilla ja liikkeeseen jääneilläkin on karmaisevia muistoja.
Vanhoillislestadiolaisuuden sisältäkin on vaadittu ajanjakson tapahtumien perinpohjaista läpikäyntiä, kunnollisen tutkimuksen tekoa.
Seppo Lohi ottaa asiaan tiedemiehen näkökulman:
"Tutkijana olen aina tutkimuksen kannalla", hän sanoo.
Viisasta kohdata
Lohi kuitenkin sanoo heti perään, että täysin objektiivisen kuvan antaminen tuosta jaksosta on hyvin vaikeaa. Ensinnäkin tutkijan pitää ymmärtää teologiaa ja liikkeen sisäistä kieltä, jota on vaikea avata ulkopuoliselle.
"Vanhoillislestadiolainen liike ei ole maamiesseura", hän tiivistää.
Liikkeen sisältä tulevan tutkijan pitäisi puolestaan pystyä katsomaan tapahtumia mahdollisimman puolueettomasti.
Asiaa ei yhtään helpota se, että nuo tapahtumat herättävät vielä vuosikymmenten jälkeen erittäin voimakkaita tunteita. Lohi ynnää, että tapahtumista on nyt ainakin viisi eri totuutta lähtien rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen SRK:n tulkinnasta päättyen lehdistön kertomaan totuuteen.
Näistä vaikeuksista huolimatta Lohi sanoo, että "on viisasta kohdata ongelma, koska se on jatkuvasti esillä". "Mutta mikä tuo tapa olisi, siihen minulla ei ole viisastenkiveä. Ja onko oikea hetki nyt, en osaa sanoa. Minun tehtäväni ei ole neuvoa SRK:ta."
Hänen mielestään liikkeen vaikeista vuosista pitäisi joka tapauksessa kyetä ottamaan oppia, ettei virheitä toistettaisi.
"Nöyryyttäminen ei ole milloinkaan oikein."
Ehdottomuuden kausi
Lohi haluaa myös muistuttaa siitä, mitä muualla yhteiskunnassa tapahtui 1970-luvulla: Oli Kekkosen ulkopolitiikka, jonka noudattamisessa piti olla ehdottoman kuuliainen. Keskustapuolueessa väkeä taas ajettiin niin sanotun K-linjan taakse.
Tuolloin koettiin myös marxilaisuuden esiinmarssi, joka sekin vaati samanmielisyyttä. Monin paikoin käytössä olivat samat mallit. Kiinassa jylläsi 1960-luvun lopulta lähtien kulttuurivallankumous.
"Kun osoittaa sormella SRK:ta, pitää huomata, mitä muuta yhteiskunnassa tapahtui. Yhdenmukaisuuden vaatimus vallitsi kaikkialla", Lohi muistuttaa.
Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä oli 1970-luvulla Lohen mukaan myös kysymys siitä, että ajan ilmiöille ei osattu löytää nimiä. Puhuttiin henkien taisteluista ja monenlaisista vääristä hengistä.
"Kun ongelmille oli vaikea löytää nimiä, ajauduttiin terminologiseen umpisolmuun."
Lohi on sitä mieltä, että liike, joka kesti 1970-luvun myllerryksen, on sisäisesti vahva. "Noista vuosista jäi vaurioita. Liike on kuitenkin mainettaan parempi", hän sanoo.
