Sunnuntaina alkaa jälleen Yhteisvastuukeräys. Tänä vuonna keräyksen tuotolla autetaan kotimaassa ylivelkaantumisen uhreja. Yhteisvastuukeräyksen tuotosta 60 prosenttia ohjataan kansainväliseen avustustyöhön Kirkon Ulkomaanavun kautta, tänä vuonna tuetaan pienrahoitustoimintaa ja taloudenhallinnan koulutusta Ugandassa.
Yhteisvastuukeräys on paitsi maamme suurin vuosittainen kansalaiskeräys, myös yksi vanhin ja luotettavana pidetty keräys. Tuotto menee perille syntyperään, uskontoon tai poliittiseen vakaumukseen katsomatta Suomessa ja ulkomailla. Osallistuminen keräykseen on helppo tapa olla mukana kehitysyhteistyössä. Harvalla on kriittistä sanottavaa tuen tarvitsijoista, mutta itse tuesta ja sen muodoista käydään kriittistä keskustelua.
Kärkeviä vaatimuksia kehitysavun leikkauksiin tulee äkkiseltään yllättävältä suunnalta; sambialaissyntyinen ekonomisti Tambisa Moyo on kuuluisin apu-kriitikko. Hänen kirjaansa Dead Aid: Why Aid Is Not Working and How There Is a Better Way for Africa on herättänyt paljon keskustelua tukea antavissa ja tukea vastaanottavissa maissa.
Moyoa itseään on paitsi kiitetty keskustelun herättämisestä, myös kritisoitu vääristä tulkinnoista. Yhtä kaikki, hänen ajatuksensa ovat saaneet runsaasti julkisuutta.
Moyo käy kirjassaan läpi vuosikymmeniä jatkunutta avun "tulvaa" alkaen Yhdysvaltojen Marshall-avusta 1940-luvulla. Vuosien varrella apua on annettu triljoonan dollarin verran -- summaa avaa ymmärrettävämmäksi Moyon konkretisointi: se on 1 000 dollaria per maapallon asukas.
Onko tämä apu auttanut Afrikkaa? Ei ole, jos Moyolta kysytään. Hänen mukaansa se on pahentanut monien Afrikan maiden tilannetta estämällä talouskasvun ja lamaamalla ja passivoimalla kokonaisia kansakuntia politiikan ylätasolta lähtien. Oma ongelmansa ovat ne apumiljardit, jotka ovat valuneet diktaattorien ulkomaisille pankkitileille.
Moyon mukaan syitä siihen, että Afrikka ei kehity ja talouskasvu ei pääse vauhtiin on useita: maantieteelliset, historialliset, kulttuuriset, etniset ja institutionaaliset syyt. Mutta pääsyy on, että Afrikasta on pikkuhiljaa vuosikymmenten saatossa tehty apuriippuvainen.
On tärkeää huomata, että Moyo ei kritisoi humanitääristä katastrofiapua tai kansalaisjärjestöjen toimintaa, joka auttaa ihmisiä ruohonjuuritasolla. Moyon kritiikki kohdistuu valtioiden valtioille antamaan kehitysapuun, joka mahdollistaa korruption, johtaa riippuvuuteen, lietsoo konflikteja ja estää maiden omaa taloutta kehittymästä terveesti muun muassa viennin kasvun kautta.
Kritiikin kärki suuntautuu myös instituutioihin, kuten Maailmanpankkiin. Yksinkertaisesti sanottuna: kehitysapu estää kehityksen ja se on parasta lopettaa kokonaan.
Täysin vastakkaista kantaa edustaa yhdysvaltalainen ekonomisti Jeffrey Sachs, jonka ajatus on, että köyhyys poistuu kehitysavun tuplaamisella. Sekä Moyoa että Sachsia on kritisoitu yksinkertaistamisesta.
Mielenkiintoisen, kahden edellä mainitun ekonomistin ajatuksien väliin jäävän näkökulman kehitysavun ja paikallisen tarpeen kohtaamisen problematiikkaan tuo Nigerissä toimiva kehitysantropologi Jean-Pierre Olivier de Sardan. Hänen mukaansa suurin ongelma on "kehitysintervention" ja paikallisen "kohdeväestön" toimintalogiikkojen ja -strategioiden törmäyksessä -- tai pikemminkin kohtaamattomuudessa.
Esimerkkinä de Sardan käyttää maatalousalaa: lännestä halutaan lähettää avuksi dieselkäyttöisiä, tehokkaita traktoreita, mutta paikalliset haluavat itsepintaisesti pitäytyä kuokassa. Miksi?
Turvallisuuden logiikka menee teknisen rationaliteetin yli: kuokasta ei lopu polttoaine eikä siihen tarvitse kalliita varaosia. De Sardanin mukaan kehitysapuhankkeista pystytään aidosti toteuttamaan ne, jotka kyetään mukauttamaan paikallisväestön tarpeisiin. Jos mukautusta ei tapahdu, traktorit päätyvät muuhun kuin alkuperäiseen tarkoitukseen, esimerkiksi väestönkuljetusvälineiksi.
Nyt alkava Yhteisvastuukeräys todennäköisesti läpäisisi sekä kehitysapumyönteisen Sachsin että kriittisen Moyon ja välittäjä de Sardanin seulan. Kyseessä on kansalaisjärjestöjen apu, joka suuntautuu tiettyyn kohderyhmään, joka määrittelee itse tarpeensa ja jota kohderyhmää apu ei passivoi.
Parhaimmillaan apu mahdollistaa perheen ja suvun toimeentulon pienyrittäjyyden kautta. Syntyy onnellinen kaikki voittavat -tilanne. Neljännen kehitysapugurun, David Roodmanin tuore kirja kuitenkin muistuttaa, että mikroyrittäjyys ei ole ihmeparannus köyhyydestä. Pienlainoituksessakin on ylivelkaantumisen vaara.
Vaaran välttämiseksi moni kansalaisjärjestö toimii kestävällä periaatteella panostamalla lainoituksen ohella myös yrittäjyyskoulutukseen. Näitä ovat muun muassa Naisten Pankki, joka tukee kehitysmaiden naisen yrittäjyyttä, Suomi--Etelä-Afrikka -seura, joka tukee yrittäjyyskoulutuksen kautta mikroyrittäjähankkeita sekä Dodo-järjestö, joka tukee naisten ekologista pienyritystoimintaa.
Myös kirkon ja lähetysjärjestöjen kanavoima tuki painottuu paikallistoimijoiden kouluttamiseen ja siihen, että he ottavat projektit ja toiminnot vastuulleen. Avun muutos liittyy laajempaan ajattelun muutokseen avustus- ja kehitysapukentällä; kolmannen maailman ihmisiä ei nähdä kouluttamattomina ja kyvyttöminä avun kohteina, vaan aktiivisina kumppaneina ja ensisijaisina toimijoina omien maidensa ja yhteiskuntiensa kehittämisessä.
Kirjoittaja on FT, joka toimii Karjasillan kappalaisena.