Oululaisen rovastin, teologian tohtori Matti Pikkaraisen äidin puolen suvun juuret ovat syvällä Vienan Karjalassa. Pikkarainen muistelee kuunnelleensa pikkupoikana hieman hämmentyneenä äitinsä ja hänen siskojensa elämänkohtaloita.
"Silloin ihmettelin, miksi heidän kohtaloistaan ei julkisuudessa puhuttu juuri mitään. Aina kun puhuttiin karjalaisista, tarkoitettiin niitä, jotka olivat lähteneet Viipurin läänin alueelta", Pikkarainen kertoo.
Pikkaraisen mukaan silloisia puheita väritti myös tietynlainen vääryyden tunne. Hänen mukaansa sävy syntyi siitä, ettei Kuusamon ja Sallan luovutetuilta alueilta paenneita ihmisiä tuettu samalla tavalla kuin niitä, jotka pakenivat etelämpää.
"Toivottavasti tämän yli on kuitenkin päästy ja ymmärretty, että saman veneen soutajia tässä asiassa ollaan", hän sanoo.
Pikkaraisen äidin kotipaikka sijaitsi Tavajärvellä. Kylä sijaitsi aivan rajan tuntumassa, ja osa perheen pelloista oli Suomen puolella. Pellot kuitenkin jäivät, kun tuli se viimeinen käsky lähteä. Silloin Pikkaraisen Kati-täti sai ikäväksi tehtäväkseen sytyttää tuleen kaikki se, mikä oli jätettävä.
"Meillä oli pitkään se tapa, että joka kesä vaelsimme Kuusamon Kuntivaaran laelle. Kiikarilla sieltä näki Tavajärven, ja joskus jopa itse saaren. Ne olivat sellaisia pyhiinvaellusmatkoja", Pikkarainen naurahtaa.
Vuonna 1994 Pikkarainen pääsi vihdoin äitinsä synnyinseudulle. Siihen asti seutu oli ollut vain tarinoiden ja satujen ihana maa.
"Eihän siellä enää ollut jäljellä mitään muuta kuin raunioita, mutta nekin antoivat tunteen, että tämä on ollut ihmisten asuma paikka. Siellä tuli sellainen tunne kuin jalat olisivat kasvaneet maahan kiinni, ja juureni ovat siellä. Olihan se kieltämättä kovin irrationaalinen tunne", Pikkarainen sanoo.