Kaksi ja puoli euroa olisi pankkien tiskeillä maksetuista laskuista varsin kohtuullinen palvelumaksu ottaen huomioon sen, että kaikki pankit eivät veloita siitä senttiäkään. Silti eduskunta on väärä maksukaton asettaja.
Kansanedustaja Jukka Gustafsson (sd) sai yli puolet kansanedustajista allekirjoittamaan lakialoitteensa, joka tähtää luottolaitoslain muuttamiseen. Muutos säätelisi pankkien tiskeillä laskujaan maksavien asiakkaiden palvelumaksua. Se vaihtelee nykyisin laajasti. Muutamat pankit eivät ota siitä mitään, kalleimmaksi palvelunsa hinnoitelleet veloittavat peräti kahdeksan euroa. Aloitteen taakse asettunut edustajajoukko pitää 2,5 euroa sopivana kattona. Lakialoite jätettiin eduskunnalle perjantaina.
Edustajien asialle lämpenemisen ymmärtää. Kiskurimainen palvelumaksu rasittaa niitä, joilla ei ole taitoa tai mahdollisuutta käyttää nettiyhteyttä. He ovat valtaosin ikäihmisiä. Eläkeläisjärjestöt vimmastuivat tiskillä maksamisen kalleudesta. Ne kaavailevat jopa pankkiboikottia. Se olisi laillinen painostuskeino. Kansalaiset saavat valita vaikka joukkona sen, mitä palveluja käyttävät. On kuitenkin ilmeistä, että kaikilla ei ole vaihtoehtoja. Heidän lähipiirissään ei ole ilmaiseksi tiskeillä laskuja hoitavia rahalaitoksia. Niin tekevät muutamat lähinnä maaseudulla vaikuttavat osuuspankit.
Hinnoittelun kohtuullistaminen näyttäisi nyt etenevän ilman boikottejakin. Kun yli puolet kansanedustajista on mukana, hankkeen voi arvella etenevän vauhdikkaasti. Saattaa tosin käydä niin, että osa aloitteen allekirjoittajistakin havaitsee matkan varrella sen arveluttavat puolet. Eduskunnan ei kuulu ryhtyä hintasäännöstelijäksi vapaan kilpailun aloilla. Jos sille tielle lähdetään, edessä on loppumaton urakka ja mahdottomia rajanvetoja.
Ruotsin malli lienee kannustanut tässäkin tapauksessa edustajia. Siellä pankkien palvelumaksujen suitsimista perusteltiin niin, että koska valtio auttoi pankkeja laman aikana, yhteiskunnalla on oikeus sanella rahalaitoksille joitakin käyttäytymistapoja.
Suomessa valtio auttoi veronmaksajien rahoilla pankkeja pysymään pystyssä 90-luvun alkuvuosien laman aikana vielä suuremmin summin kuin naapurissa. Osa pankkien edustajista antoi silloin lupauksen pysyä kohtuudessa kansalaisten rahastamisessa. Kuten niin usein käy, lupaukset unohtuvat varsin nopeasti.
Palvelun oikeaa hintaa on tällaisissa tapauksissa erittäin vaikea määritellä. Tuskin pankit kuitenkaan joutuvat pitämään montakaan toimihenkilöä palveluksessaan pelkästään siksi, että joitakin asiakkaita on vielä liikkeellä paperilaskujen kanssa. Eikä sen takia pidetä varmasti yllä yhtäkään toimipistettä.
Motiivina on pankkien halu saada koko kansakunta vaikka pikkupakolla asioimaan verkkopankeissa. Maksuautomaattien käyttökin on jo muutettu maksulliseksi, vaikka osa kansalaisista ei koskaan käynyt niiden äärellä. Omilla tai työnantajan tietokoneilla rahaliikenteensä hoitavat asiakkaat ovatkin pankkien kannalta huomattavasti mukavampia. Heidän takiaan ei tarvitse hankkia eikä pitää yllä maksukoneita. Osa rahalaitoksista käyttää rankasti, osa hieman vähemmän kirpaisevaa taloudellista keppiä kansalaisten paimentamisessa.
Pankkien maine painui laman aikana pohjamutiin eikä se ole vieläkään kovin korkealle noussut. Hieman suurempi alttius ymmärtää asiakkaita auttaisi kilven kiillottamisessa. Pankkien enemmistöllä ei näytä olevan siihen kärsivällisyyttä.