Vaalirahakohu velloo yli äyräittensä, mutta hurjempaa oli ennen. 50 vuotta sitten vaalitaisteluja käytiin ulkomaisen rahan voimin. Länsi ja itä ottivat kylmän sodan aikana yhteen myös Suomessa.
"Mutta Suomi selvisi niistäkin ajoista. Nykyään on siistimpää", sanoo entinen taistolainen ja vasemmistoliiton puoluesihteeri, nykyinen Etelä-Savon maakuntajohtaja Matti Viialainen.
Kommunisteille itäraha oli elinehto 1980-luvun lopulle saakka. Suomen kommunistisen puolueen pääsihteeri Ville Pessi huolehti vuosikymmenet rahoista, jotka KGB:n presidentti toimitti salkussa Kulttuuritalolle. On laskettu, että 1960-luvulla neuvostorahaa virtasi suomalaisille kommunisteille miljoonien eurojen arvosta.
"Se oli sitä kenkälaatikkoaikaa", Viialainen kuvailee. Pessin kassakaapista käteinen lähti kenkälaatikoissa sileissä nipuissa maakuntiin.
Vähemmistökommunistien eli niin kutsuttujen taistolaisten rahat olivat Uudenmaan piiritoimistossa Koiton talossa. "Minäkin taisin sieltä nuorena poikana käydä hakemassa vaalityöhön Etelä-Savoon 5 000 markkaa", Viialainen muistelee.
Sosiaalidemokraatit kommunismin tulppa
Länsivallat katsoivat, että kommunismin leviäminen tulpataan Suomessa sosiaalidemokraatteja tukemalla. Poliittisen historian tutkija Mikko Majander on selvittänyt, kuinka taitavasti sosiaalidemokraatit ottivat hyödyn irti lännestä tulleesta rahasta. Säännöstelytalouden aikana ulkomaisen kovan valuutan arvo moninkertaistettiin tavaranmyynnillä kotimaassa.
Vielä 1970-luvulla sosiaalidemokraatit saivat lännestä apua esimerkiksi metalliliiton vaaleihin, mutta enää 1970-luvulla länsirahojen merkitystä ei voi Majanderin mielestä rinnastaa 1940- ja 1950-lukuihin.
Kommunismin vastainen taistelu tuotti nykyajan mittapuulla erikoisia ilmiöitä. 1950- ja 1960-luvuilla teollisuuspatruunat saattoivat päästää demarityöntekijät täydellä palkalla vaalityöhön. "Sitä tapahtui joka puolella Suomea", Majander kertoo.
1950-luvulla suurten puolueiden ympärille perustettiin säätiöitä, jotka olivat irrallaan puolueiden virallisesta tilinpidosta. Harvalukuiset portinvartijat jakoivat monista lähteistä kerättyä rahaa hyviin tarkoituksiin, vaikkapa vaalikampanjaan.
"Siellä se hämärä raha liikkui. Raha ei ollut missään demokraattisessa kontrollissa", Majander sanoo.
Suuret puolueet tarkoittivat 1950-luvulla sosiaalidemokraatteja, kommunistien SKDL:ää ja keskustan edeltäjää Maalaisliittoa. Majander huomauttaa, ettei rahaa kerätty vain vaalitaisteluun, vaan koko puolueorganisaation ylläpitoon. Suurilla puolueilla oli maanlaajuiset tukiverkostot, jotka levittivät lonkeroitaan maaseudun pikkukyliin ja työpaikoille. Vaalien alla ne viritettiin täyteen iskuun.
"Junttaorganisaatioiden pyörittäminen sitoi resursseja jatkuvasti", Majander kuvailee.
Kokoomus ykkösketjuun 1980-luvulla
Kokoomus oli vielä 1950- ja 1960-luvuilla pienen porukan herrakerho, jolta puuttui kunnollinen piiriverkosto. Osittain kyse oli rahasta. Kokoomus sai kyllä vaalitukea teollisuudelta, mutta vaalien jälkeen tuki tyrehtyi, kertoo kokoomuksen historiaa kirjoittava tutkija Vesa Vares Turun yliopistosta.
Vares ei ole löytänyt merkkejä kokoomuksen länsituesta. "Kokoomus ei taistellut eturivissä kommunismia vastaan."
Majander arvioi, että Kekkosen Suomessa pitkiä aikoja hallituspaitsiossa ollut kokoomus ei välttämättä ollut rahoittajan näkökulmasta kaikkein houkuttelevin kohde.
Viimeistään vuoteen 1987 mennessä kokoomuksen asema oli muuttunut. Kuuluisaan kassakaappisopimukseen porvarihallituksen muodostamisesta liittyi myös lupaus kampanjan rahoituksesta.
"Se kertoo, että kokoomus oli tullut ykkösketjuun myös rahoituspelissä", Majander sanoo.
