Kehittyvien maakuntien Suomi -nimisen yhdistyksen vaalirahoituksesta sukeutui mediassa vilkas keskustelu. Purkaus lähti liikkeelle kun kansanedustaja Timo Kalli sanoi ääneen monien kansanedustajien ajatuksen: miksi noudattaa lakia, josta ei ole säädetty rangaistusta.
Vaalirahoitusta käsittelevää lakia uudistettaessa tulisi keskittyä olennaiseen: vaalirahoitukseen ei saa liittyä epäasiallista kytköstä. Vaalirahoitus on epäasiallista, mikäli rahoitus suuntaa poliitikkojen päätöksentekoa lahjoittajan edun mukaisesti. Jo epäilys syö demokratian uskottavuutta.
Rajanveto vastikkeellisen ja vastikkeettoman rahan välillä on häilyvä. Suurin osa ulkopuolisesta vaalirahoituksesta suunnataan ehdokkaille, joiden tiedetään jo valmiiksi edustavan niitä yhteiskunnallisia ajatuksia, joita rahoittajatkin edustavat. Tämä on pääsääntö, oli sitten kysymys liike-elämän rahasta tai ammattiyhdistysten vaalituesta. Tässä vaalituessa ei pitäisi olla mitään salattavaa eikä se ole demokratian kannalta epätervettä.
Ongelmalliseksi vaalirahoitus muodostuu, mikäli vaalirahoituksella ostetaan poliitikon kanta. Tämänkaltaista vaalirahoitusta esiintyy Suomessa erittäin vähän josko lainkaan. Ilmaisia lounaita ei kuitenkaan ole. Harmaalla alueella kuitenkin monin paikoin ollaan.
Pääministeri Vanhasen kanta liikemies Toivo Sukarin Vihdin hankkeeseen on varmaankin aito ja vaalirahoituksesta riippumaton, mutta pääministerin julkinen kannanotto oli hieman erikoinen ja perustellusti herättää kysymyksen motiiveista. Pääministeri tuli julkisesti ojentaneeksi oman hallituksensa ministeriä Jan Vapaavuorta. Menettely on vähintään erikoinen.
Vaalirahoituksesta käydyn keskustelusta syrjään on jäänyt se, että ehdokkaille virtaa tukea ohi tukiyhdistysten ja vaalirahoitusilmoitusten. Valistuneen arvauksen perusteella todelliset vaalibudjetit ovat kärkiehdokkaiden osalta noin 20-50 prosenttia suuremmat kuin ilmoitetut summat.
On ilmeistä, että osa vaalituesta virtaa ohi tukiyhdistysten tilien. Ammattiliiton lehti tekee mielistelevän henkilöhaastattelun ehdokkaasta vaalien alla. Arvo on tuhansia euroja, mutta se ei kirjaudu minnekään. Ehdokas laittaa vaali-ilmoituksia paikalliseen lehteen ja laskut menevät suoraan häntä tukevalle yritykselle. Sen enempää rahat kuin laskutkaan eivät pyörähdä ehdokkaan tai hänen tukiryhmänsä tilillä. Keinoja on monia ja niitä myös käytetään. Nämä tuet synnyttävät mahdollista sidonnaisuutta aivan samoin kuin suotaan ehdokkaan tukiryhmän tilille tehty tilisiirto.
Vaalirahoituskohun taustalla on vaalikampanjoiden kohonneet kustannukset. Kansanedustajaksi ei enää pääse kiertämällä pappamopolla kylästä toiseen kokouksia pitämällä ja jakamalla monistettuja vaaliesitteitä. Kokenut poliitikko Mikko Pesälä on osuvasti tokaissut: Vaalit eivät ole yksilehmäsen hommaa.
Nyt tarvitaan ostettua tilaa mediassa. Yksittäisen ehdokkaan kampanjan hinta on noussut hurjasti. Eduskuntavaaleissa on noin 2 000 ehdokasta, joiden kampanjoiden yhteiskustannukset ovat ainakin 20 miljoonaa euroa. Puolueiden yhteiset kampanjat ovat tästä noin puolet.
Suomalaisen vaalijärjestelmä houkuttelee rahoittamaan yksittäisiä ehdokkaita. Kun tuki jakautuu 2 000 tukiyhdistykselle ja rahojen toimittamisessa voidaan käyttää monenmoisia välikäsiä, on täydellinen valvonta käytännössä mahdotonta.
Lakiin ei aikoinaan säädetty rangaistusta lain rikkomisesta. Ajatuksena oli, että media tutkii ja paljastaa väärinpelaajat ja kansa rankaisee seuraavissa vaaleissa. Näinhän juuri on toimittu. Epäselvää vain on, rankaiseeko kansa lainrikkojia. Median körmyytyksessä on helppo pukeutua marttyyrin viittaa, josta roolista kansa perinteisesti palkitsee.
Nykyinen löperö lainsäädäntö vaatii tiukentamista. Lain rikkomisesta on seurattava rangaistus, joka käytännössä tarkoittaa sakkorangaistusta. Tarvitaan myös tehokas valvonta. Kuten eduskunnan puhemies Sauli Niinistö on esittänyt, on valvonta tehokkain keino kitkeä epätervettä vaalirahoitusta.
Tehokas valvonta voitaisiin rakentaa esimerkiksi valtiontalouden tarkastusviraston yhteyteen, jossa tarkastustoimintaa varten olisi oma yksikkö. Kaikkia vaalirahoitusilmoitusvelvollisia ei voida tarkastaa. Tehokkaasti tehdyt tarkastukset ja huolellinen raportointi osasta ilmoituksia toimii riittävänä pelotteena toimia lain mukaan. Tarkastusten tulee olla huolellisia. Mahdollinen vaalituki, joka kiertää tukiyhdistyksen tilit tulisi selvittää. Rahojen kierrättäminen yhdistykseltä toiselta todellisen lahjoittajan pimittämiseksi ei myöskään onnistuisi, koska tarkastettavaksi tulisi koko ketju.
Tarkastajat tekisivät jokaisesta vaalista raportin tarkastustensa perusteella. Julkisen raportin perusteella kansalaisilla pitäisi olla mahdollisuus arvioida vaalirahoituksen laajuutta ja sisältöä. Havaitut lainrikkomukset siirtyisivät raportista suoraan syyttäjän pöydälle.
Vaalilain uudistaminen listavaaliksi toimisi vieläkin tehokkaammin epäterveen vaalirahoituksen kitkemisessä. Listavaali tuottaisi myös tasokkaampaa yhteiskunnallista keskustelua. Toki listavaaliin liittyy myös henkilövaaliin verrattuna kielteisiä piirteitä, mutta edut ovat demokratian kannalta kiistattomat verrattuna haittoihin. Lähes kaikissa ns. länsimaisissa demokratioissa on parlamenttivaaleissa käytössä listavaalit. Suomessa se ei kuitenkaan taida olla mahdollinen. Asiasta pitäisi säätää eduskunnan, jonka jokainen jäsen on valittu henkilövaalilla.