Puoluerahoituksen säännöt vaihtelevat suuresti maasta toiseen.
Suomi on yhdenlainen ääripää, sillä yhtä henkilökeskeistä vaalijärjestelmää ei taida olla missään. Henkilökeskeisessä vaalijärjestelmässä vaalimainonta on laajaa ja ehdokkaiden rahanjano suuri.
Toinen ääripää on Ruotsi, jossa on listavaali. Ehdokkaiden omaa vaalimainontaa ei ole juuri nimeksikään, vaikka parin viime vaalin ajan äänestäjät ovat voineet valita puolueen lisäksi myös yksittäisen ehdokkaan. Listan häntäpäässä oleva ehdokas tarvitsee kuitenkin todella huomattavan äärimäärän ohittaakseen puolueen kärkisijoille asettamat ehdokkaat.
Ruotsissa lait eivät rajoita vaalirahan keräämistä. Useimmissa maissa sitä vastoin on jonkinlaisia rajoituksia.
Vaalikampanjan kalleudelle on saatettu asettaa katto. Lahjoituksen suuruudella on usein yläraja.
Varsin usein kielletään joku tietty ryhmä. Kieltolistalla voivat olla yritykset tai vain julkisen sektorin yritykset, joskus myös järjestöt. Venäjällä ei saa ottaa vaalirahaa ulkomailta. Usein myös anonyymit lahjoitukset ovat pannassa.
Säädöksiä voi olla myös siitä, millaiset lahjoitukset pitää julkistaa. Joskus sitä edellytetään lahjoituksen antajalta, mutta tavallisempaa on, että tiedot antaa lahjoituksen saaja. Joissakin maissa odotetaan vain kampanjan kokonaissummaa, toisissa maissa halutaan tietää jokainen erillinen lahjoitus.
Eroja löytyy myös siitä, onko lain rikkomuksista luvassa rangaistuksia. Jos viranomaisilla ei ole mahdollisuutta tarkistaa annettuja tietoja ja jos ei ole pelkoa sanktioista, johtaa se helposti sen tyyppiseen välinpitämättömyyteen kuin mitä Suomessa on tapahtunut.
USA: Tiukkoja
pykäliä osataan kiertää
Kaikkein yksityiskohtaisimmat säädökset lienevät Yhdysvalloissa. Säädökset ovat erilaiset valtiollisissa ja paikallisvaaleissa. Puolueet joutuvat keräävät kampanjarahat pienistä puroista. Yksityinen lahjoittaja voi antaa 2 300 dollaria ehdokkaalle ja 28 500 dollaria puolueelle. Presidentinvaaleissa summan 2 300 dollaria voi lahjoitta kahteen kertaan, ensin esivaalissa ja sitten varsinaisessa vaalissa. Kannatusryhmä puolestaan voi kerätä 5 000 dollaria ehdokkaalle ja 15 000 dollaria puolueelle.
Yhdysvalloissa pyritään mahdollisimman suureen läpinäkyvyyteen. Jo 200 dollarin lahjoituksesta tehdään raportti, jossa näkyvät lahjoittajan nimi, osoite, ammatti ja työnantaja. Lehtimainoksissa rahoituslähteet on mainittava ja tv-mainoksissa ehdokas vakuuttaa tietävänsä kenen pussista mainos on maksettu.
Tiukkoja pykäliä kierretään johonkin teemaan keskittyvällä mainonnalla, niin että tuki ehdokkaalle tai puolueelle tulee esiin vain epäsuorasti. Vaikea rajanveto on johtanut moniin oikeusjuttuihin. Kampanjaa hoitavat näissä tapauksissa niin sanotut riippumattomat kansalaisjärjestöt.
Yhdysvalloissa vaalikampanjoita tuetaan myös liittovaltion kassasta. Puolue voi ilmoittaa tietyssä vaiheessa, että loppuosa kampanjasta katetaan julkisista varoista. Liittohallituksen kukkarosta maksetaan silloin sama summa kuin kampanjaan on siihen saakka uponnut. Yksityistä rahaa ei sen jälkeen saa kerätä.
Ranska: Valtio maksaa
jos ääniä tulee tarpeeksi
Myös Ranskassa vaalirahan antaminen on tiukasti säädeltyä. Yritykset on rajattu kokonaan ulos, yksityishenkilöt voivat antaa 7 500 euroa vuodessa.
Valtio tukee puolueiden kampanjoita jälkikäteen maksamalla kampanjakulut kulut jopa sataprosenttisesti.
Rahaa tilitetään kuitenkin vain niille puolueille, jotka ovat saaneet vähintään viisi prosenttia äänistä. Äärioikeistolainen Kansallinen rintama joutui miljoonavelkoihin, kun se jäi viime vaaleissa äänikynnyksen alle. Puolueen puheenjohtaja Jean-Marie Le Pen kaupitteli akuuteimpaan rahapulaan nettihuutokaupassa omaa panssaroitua Mersuaan.
Ranskan vallassa olevat porvaripuolueita haluaisivat avata yritysten avustushanat, mutta toistaiseksi hanke ei ole edennyt.
Saksa: Lahjoitukset
paloitellaan osiin
Saksassa vaalirahalahjoituksille ei ole kattoa, mutta kansanedustaja joutuu julkistamaan kaikki yli 10 000 euron lahjoitukset. Yli 5 000 euron lahjoitukset pitää ilmoittaa liittopäivien puhemiehelle.
Säädöksiä kierretään kuitenkin yleisesti paloittelemalla lahjoitukset osiin. Joskus lahjoitukset jätetään kylmästi ilmoittamatta.
Vuonna 1999 paljastui, että kristillisdemokraattinen puolue CDU oli pimittänyt noin miljoonan euron lahjoitukset vuosina 1993-98. Entinen liittokansleri Helmut Kohl myönsi ottaneensa lahjoituksia vastaan jopa käteisenä, mutta hän ei ole tähän päivään mennessä paljastanut lahjoittajien nimiä. Jupakan vanavedessä Saksan puoluelainsäädäntöä kiristettiin tutnuvasti.
Tuorein tapaus on tältä keväältä. CDU:n kansanedustaja Ulrich Adam pimitti ainakin 110 000 euron lahjoitukset.
Saksan valtio tukee vaalikampanjointia antamalla jokaisen lahjoituseuron päälle 0,38 euroa. 100 000 lahjoitukset ovat pian tilillä 138 000 euron suuruiset.
Eläkeläisten puolue Harmaat pantterit jäi kiinni lahjoituskuittien tehtailusta. Puolue tuomittiin maksamaan takaisin valtiolle 8,5 miljoonaa euroa.
Britannia: Arvonimi
"lainaa" vastaan
Britanniassa ei ole päästy sopuun lahjoituskatoista, sillä työväenpuolue halua säilyttää linkin ay-liikkeen rahoihin ja konservatiiveja persottaa yritysmaailman tuki. Puoluerahoitusta tutkinut komitea esitti 50 000 punnan kattoa lahjoittajaa kohti.
Britannian järjestelmässä ehdokkaiden kampanjakulut katetaan pääosin puolueen kukkarosta, sillä kustakin vaalipiiristä valitaan vain yksi kansanedustaja. Ehdokkaat keräävät jonkin verran itsekin rahaa kampanjan rahoittamiseksi.
Varsin yleistä Britanniassa on lahjoitusten verhoaminen "lainoiksi". Nämä rahat ovat usein miljoonaluokkaa. Kahdella suurimmalla puolueella on kummallakin vähän toistakymmentä päätukijaa, jotka lahjoittavat tai "lainaavat" muutamasta sadasta tuhannesta aina kahteen-kolmeen miljoonaan puntaan saakka.
Skandaali syntyi pari vuotta sitten, kun paljastui, että pari työväenpuolueen suurta avustajaa oli saanut paikan parlamentin ylähuoneeseen. "Lahjarahalla lordiksi", kirkuivat otsikot. Onnekkaimmat kuten biotekniikkayrittäjä Christopher Evans sai vielä Sir-arvonimen.
Italia: Vaaliavustukset
verovähennyksiksi
Italiassa vaalirahoitusta on säädelty jo vuodesta 1974 saakka. Yksityisten ja yritysten lahjoitusten katto on nyt 13 000 euroa. Puolueiden vaalibudjetin katto on määritelty äänestäjämäärän mukaan.
Vaaliavustuksista saa verohelpotuksia.
Vuosien varrella on paljastunut useita rahoitusskandaaleita. Laajan korruptiovyyhden purkautuminen 1990-luvun alussa johti useisiin oikeusjuttuihin ja koko poliittisen järjestelmän murrokseen.
Viro: Rakennusliikkeet
rahoittavat puolueita
Virossa vaalirahoitus on laeilla tiukasti säädelty.
Laki ja käytäntö ovat kuitenkin kaukana toisistaan. Tillityksiä ei valvota eikä rangaistusseuraamuksia ole. Selittelemään joutuneet firmat puhuvat yleensä "lainoista"
Virossa puolueita ovat rahoittaneet erityisen avokätisesti rakennusliikkeet, sillä rakentaminen on ollut kiivasta ja hyvistä tonttipaikoista kova kilpailu.
Kansanliittoon kuuluva ympäristöministeri Villu Reiljan joutui eroamaan, kun paljastui että hänen puolueensa oli saanut rahaa gryndereiltä, jotka olivat ostaneet luonnonsuojelualueiden tontteja ja vaihtaneet ne sitten arvotontteihin Tallinnassa. Kansanliiton suosio on gallupeissa romahtanut.
Viron vaalijärjestelmä on lista- ja henkilövaalin sekoitus. Kovalla panostuksella mainontaan on voinut päästä puolueen kärkiehdokkaiden ohi.