Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
Suomen ja Pohjoismaiden historian
professori.
Rahan ja vallan yhteenkietoutuminen on ikuista. Sen sijaan liike-elämän harjoittama poliitikkojen vaalirahoitus modernissa mielessä on yhtä nuori ilmiö kuin poliittinen demokratia.
Suomen johtavan suurteollisuuden ylimmäinen edunvalvoja Leo Ehrnrooth tiivisti tämän yhteyden osuvasti alustaessaan vuoden 1918 lopulla Keskuskauppakamarissa käytyä keskustelua "kauppa- ja teollisuusmaailman" suhteesta ensimmäisiin itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleihin. Puunjalostusteollisuuden keskusliiton päätirehtööri Ehrnrooth totesi:
"Niinkauan kuin valtiopäivämme kokoonpano perustui säätyeduskuntalaitokseen ei kaupalla ja teollisuudella ollut mitään valittamisen syytä; nämä elinkeinot hallitsivat kutakuinkin täydellisesti yhtä neljästä säädystä, nimittäin porvarissäätyä. Myös ritari- ja aatelissäädyssä oli liikemaailmalla vaikutusvaltainen asema."
"Elinkeinoetujen puuttuvan edustuksen" seuraukset näkyivät vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen nopeasti. "Elinkeinoelämän alaan syvälle käypiä asioita on Eduskunnassa käsitelty ilman tarpeellista valaistusta asiantuntevalta taholta ja sarja lainsäädäntökirjoja, jotka turmiollisella tavalla loukkaavat kaupan ja teollisuuden elinkeinoetuja, on liitetty Suomen asetuskokoelmaan", Ehrnrooth tulkitsi muutosta kollegoilleen.
Itsenäistyminen ja eduskunnan nousu maan korkeimman vallan haltijaksi Venäjän keisarin ja jättiläisimperiumin keskushallinnon sijasta korostivat vuoden 1906 muutosta dramaattisesti. Pietarin tiestä ei ollut enää apua kansaneduskunnan vähemmän viisaiden päätösten torjumiseksi, ja kun valta oli eduskunnalla, siihen nojanneella hallituksella ja vaalein valitulla presidentilla, liikemaailman oli todella vakavasti uudistettava poliittista strategiaansa.
Poliittisen toimelaisuuden tehostamispaineita loi osaltaan J. K. Paasikiven ja muiden vaikutusvaltaisten liikkeenjohtajien epäonnistuneet pyrkimykset uudistaa vaalilakia vuoden 1918 aikana tavalla, joka olisi tuonut eduskuntaan yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta riippumattoman korporatiivisen edustuksen. Näin luodulla parlamentin toisella kamarilla tai ylähuoneella, jossa liike-elämällä olisi ollut vahva edustus, olisi suunnitelmien mukaan ollut vallassaan jarrutella kansanvallan yltiöpäisintä uudistusintoa.
Jäljelle jäi lopulta sopeutuminen uudenlaisiin, poliittisen demokratian pohjalle luotuihin valtarakenteisiin. Tämä johti uusien etuyhteenliittymien ja järjestöjen perustamisaaltoon: esimerkiksi Keskuskauppakamarin synty kesällä 1918 ja Puunjalostusteollisuuden keskusliiton muodostaminen joulun alla 1918 olivat keskeiseltä osaltaan ilmausta elinkeinoelämän tarpeesta koota yhteen voimiaan poliittisen vaikuttamisensa edistämiseksi.
Omaa puoluetta elinkeinoelämä ei lähtenyt perustamaan. Ajatus oli esillä 1920-luvun alussa, mutta siitä luovuttiin epärealistisena.
Sen sijaan linjaksi muotoutui jo vuoden 1919 eduskuntavaaleista lähtien liike-elämän omien edustajien ja markkinataloutta ja porvarillista yhteiskuntajärjestystä kannattavien puolueiden avustaminen. Tässä tarkoituksessa järjestöt kokosivat jäsenyrityksiltään varoja, jotka Keskuskauppakamari, Puunjalostusteollisuuden keskusliitto, Pankkiyhdistys ja 1921 perustettu Teollisuusliitto enemmän tai vähemmän koordinoidusti kanavoivat sopiviksi katsomilleen puolueille ja ehdokkaille. Tämän lisäksi eri tahoilla oli omat yhteytensä, sillä vientiteollisuudella oli erityisintressinsä, kuten muillakin aloilla, eivätkä samat nimet sopineet mitenkään kaikille.
Talouselämän olemattoman poliittisen vaikutusvallan vahvistaminen edellytti vaalirahan lisäksi syvempää asennemuutostta, Leo Ehrnrooth saarnasi patruunoille. Liikemiehet, jotka "huolehtien kaupankäynnistään eivät ole pitäneet tarpeellisena omistaa mitään harrastusta politiikalle", on saatava "tietoisiksi siitä, että yhteys politiikan ja liike-elämän välillä on sittenkin läheisempi kuin mitä he ovat tahtoneet tunnustaa".
Liikemaailman poliittinen ryhdistäytyminen oli välttämätöntä, jos se halusi yhteiskunnallista ominaispainoaan vastaavan roolin sille tärkeissä poliittisissa instituutioissa - tai kuten Ehrnrooth vuoden 1919 vaalien taisteluhuutonsa muotoili: "Suomen liikemaailman itsetietoisuus ei siedä enää, että kauppa ja teollisuus ovat vain lainsäädännön objekteja eivätkä omien edustajiensa kautta sen subjekteja."
Eduskuntavaalien tulos osoitti, etteivät kaupan ja teollisuuden rahat jalostuneet kovin tehokkaasti poliittiseksi vallaksi. Yhtiöiden eniten vieroksumat kansanliikkeet eli maalaisliitto ja SDP voittivat ja suurteollisuuden tukea eniten saanut oikeistorintama kärsi tappioita. Varsinaisia korvamerkittyjä teollisuuden ja kaupan edustajia ei vuonna 1919 valittu eduskuntaan kuin kourallinen, heistä tunnetuimpina Risto Ryti, ulkoministeriksi noussut Hjalmar Procopé, STK:n toimitusjohtaja Axel Palmgren ja pankinjohtaja August Ramsay.
Sama heikohko vaalimenestys jatkoi läpi vuosikymmenten: porvarillisten puolueiden listoilta valittiin yleensä kymmenkunta kansanedustajaa, jotka liike-elämä hieman epäröiden laski omikseen. Näin pienellä ryhmällä ei maailmaa muutettu yritysten haluamaksi, ei etenkään kun hajanaisesta ryhmästä vain pieni osa oli taustansa vuoksi todella sitoutunut talouselämän intressien edistämiseen. Rahavallan ja poliittisen vallan suhde on siis huomattavasti monisyisempi kuin viimeisimmän skandaalin yhteydessä on annettu ymmärtää.