Vaalirahakeskustelu johti monen mutkan kautta toivottuun maaliin. Asia oli vaikea monille puolueille, mutta demokratiaa tämä kaikki vahvistaa.
Kesti kutakuinkin puolitoista vuotta ennen kuin keskustelu suomalaisesta puoluerahoituksesta pääsi käännepisteeseen, josta lähtien alkaa olla kohtuullisen selvää, että salailun aika on puoluerahoituksessa ohi.
Tuon verran aikaa kuitenkin meni ennen kuin etenkin suurimmat puolueet ymmärsivät sen, mitä ympärillä oleva yhteiskunta odottaa niiltä. Kansalaisilla on täysi oikeus tietää, mistä heitä edustavat puolueet ja yksittäiset poliitikot saavat rahoituksensa.
Politiikan eliitille on ollut yllättävän vaikea sisäistää avoimuuden ja läpinäkyvyyden tarvetta semminkin kun ottaa huomioon, kuinka julkista poliittinen toiminta on ja kuinka paljon julkisuutta politiikka saa ja tarvitsee. Poliittisen toiminnan rahoitus ei voi olla muusta politiikasta irrallinen saareke, joka olisi julkisuudelta salassa.
Suurimmat puolueet oppivat läksynsä kantapään kautta. Ne pelasivat aikaa odotellen kohun hautautuvan kesähelteisiin. Tämä taktiikka tuotti päinvastaisen tuloksen, kun uusia paljastuksia, suuria ja pieniä, vyöryi julki harva se päivä.
Koko harjoitus on ollut politiikan eliitille hyvä opetus. Poliitikot ovat yleensä pystyneet johdattelemaan julkista keskustelua, jota tiedotusvälineet ovat raportoineet ja kansalaiset seuranneet. Tällä kertaa poliitikot joutuivat kuunteluoppilaan rooliin. Kootut selitykset joidenkin puolueiden myöhäsyntyisistä päätöksistä julkistaa rahalähteensä ovatkin olleet hupaisia.
Vaikka avoimuuden hyväksyntä on ollut monille ilmiselvästi tervanjuontia, vaalirahakeskustelu on ollut kokonaisuudessaan demokratian toimivuuden ja poliittisen toiminnan hyväksyttävyyden kannalta tärkeimpiä saavutuksia vuosikausiin.
Kun vielä saadaan voimaan puoluerahoituksen avoimuuden ja läpinäkyvyyden konkreettiseksi toiminnaksi kirjaava lainsäädäntö, demokratia itse asiassa vahvistuu. Ei voi olla puolueidenkaan edun vastaista, että kansalaiset tietävät niiden rahalähteet.
Kuluneella viikolla kuullut julkistusilmoitukset laukaisivat suman, ja tämän jälkeen on kysymys on enää siitä, millaiset pelisäännöt puoluerahoituksen julkisuudelle laaditaan. Hallintoneuvos Lauri Tarastin johtaman toimikunnan tehtävä ei ole silti missään tapauksessa helppo.
Tarastin toimikunta ansaitsee työrauhan ja kaiken tuen. Puoluerahoituksen avoimuus ei ole omassa asiassaan esiintyvien puolueiden yksinoikeus. Venkoilijat eivät aivan välttämättä ole uskottavimpia päättämään uusista pelisäännöistä.
Toimikunnan tärkeimmät tavoitteet ovat, että lahjoituksille tulee mahdollisimman alhaiset ilmoitusrajat ja että sääntöjen kiertämisen estävät porsaanreiät tukitaan. Jos puolueet eivät ymmärrä tätä nyt, se on niille häpeäksi. Yhtä lailla niiden yritysten, joissa valtiolla on erityisen huomattava omistusosuus, tehtäviin ei kuulu rahoittaa poliittista toimintaa. Esillä ollut 50 prosentin valtion omistusosuus on aivan mahdollinen.
Kaiken kohun jälkeenkin pitää muistaa, ettei puolueiden ja ehdokkaiden rahallinen tukeminen ole rikos. Viime päivinä julkistetuissa tiedoissa ei ole loppujen lopuksi paljonkaan yllättävää, lukuun ottamatta joitakin suurimpia tukisummia. Tiedot saattavat kyllä romuttaa joitakin huolella rakennettuja poliittisia imagoja.
Puoluerahoituksen nykyistä paljon suurempi julkisuus voi tyrehdyttää rahavirtoja ainakin hetkellisesti ja vaikeuttaa poliittisen toiminnan rahoitusta. Tästä voi seurata, että puoluetuen tasoa voidaan joutua tarkastelemaan uudelleen. Jos tasokorotus on avoimuuden vaatima hinta, se on oltava valmis maksamaan. Mutta mitä enemmän toimintaa rahoitetaan julkisista varoista, sitä tiukemmat säännöt tarvitaan. Rahoittajien tulee puolueiden lailla totuttautua puolestaan ajatukseen, että raha ei enää liiku julkisuudelta salassa.
Vasemmistopuolueet kiirehtivät julkistamaan omat rahalähteensä sen jälkeen kun julkisuuden korsi oli katkaissut selän kokoomuksen vastarinnalta. Julkisuus koskee yrityselämän ja yksityishenkilöiden ohella aivan samalla lailla keskusjärjestöjen ja ammattiliittojen puolueille antamia rahoja. Ammattiliittojen jäsenten lisäksi myös muilla on oikeus tietää ay-jäsenmaksujen käytöstä, sillä ne ovat olennainen osa etenkin vasemmistopuolueiden rahoitusta.