Vuodelta 2000 oleva nykyinen vaalirahoituslaki jäi pahan kerran keskentekoiseksi. Uudet ehdotukset muuttaisivat tilanteen selvästi paremmaksi.
Harvoin on mikään laki kokenut haaksirikkoa yhtä perusteellisesti kuin vuoden 2000 laki ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoittamisesta. Sen oli määrä lisätä avoimuutta, mutta lopputulos oli kaikkea muuta. Papereihin ilmestyi omituisia vaaliyhdistyksiä ja koko lain noudattaminen jäi pelkän vapaaehtoisuuden varaan. Oikeusministeriölle tuntui olevan yksi ja sama, tuleeko ilmoituksia lainkaan ja mitä niihin on kirjoitettu. Valvontavastuu ikään kuin siirtyi julkisuuden varaan, mutta ei lainsäädäntöä voi sille pohjalle rakentaa.
Euroopan korruption vastaisella elimellä Grecolla oli lopputuloksesta kovasti huomautettavaa, kun se paneutui Suomen tilanteeseen vuonna 2007 ja antoi tukun suosituksia. Lain epäkohdat olivat heti alusta asti kritiikin aiheina julkisuudessa mutta poliittinen reaktio jäi puuttumaan, kunnes keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli avasi suunsa viime keväänä. Hän ilmoitti haastattelussa, ettei aio noudattaa lakia, jonka rikkomisesta ei seuraa rangaistusta.
Siitä alkoi vaalirahoituskohu, joka pian tiivistyi Kehittyvien maakuntien Suomi -yhdistyksen ympärille. Kohun ollessa kuumimmillaan jotkut jopa vaativat eduskunnan hajottamista. Poliittinen muisti on kuitenkin lyhyt, ja vajaassa vuodessa tuo kaikki on jo hautautunut muiden asioiden alle.
Jäljelle jäi se kiistaton tosiasia, että uusi laki vaalirahoituksesta tarvitaan pikaisesti. Osoittautui myös, että oikeusministeriöstä ei vuosien mittaan ole ollut nykyisen lain noudattamisen valvojaksi.
Lauri Tarastin johtaman toimikunnan ehdotukset veisivät Suomen lopulta tasolle, joka oikeusvaltiolle kuuluu.
Oleellinen muutos on, että ilmoitusten valvonta siirtyy oikeusministeriöstä Valtiontalouden tarkastusvirastoon, joka ei ole poliittisen ohjauksen alainen kuten ministeriöt ovat. Virasto saisi samalla valtuudet määrätä uhkasakko, jos ilmoituksessa on virheitä tai puutteita.
Ilmoitusta edellyttävien tukien alarajat laskevat ja yhden tukijan antamalle rahasummalle määritellään yläraja. Kaikki tämä todennäköisesti lisää läpinäkyvyyttä ja vähentää suuria riippuvuuksia. Oleellista on myös, että ilmoitusvelvollisuus yltää vaaleissa läpimenneiden ehdokkaiden varahenkilöihin.
Toimikunnan ehdotuksiin liittyy kuitenkin poliittinen ongelma, kun sekä keskusta että kokoomus jättivät eriävän mielipiteensä, jotka koskevat vaalikampanjoiden kulujen ylärajoja. Porvarilliset päähallituspuolueet eivät sellaisia halua.
Tähän ei uudistuksen pidä antaa juuttua. Demokratian näkökulmasta katot ovat perusteltuja. Esimerkiksi nyt eurovaalien lähestyessä on nähty, että vaalikampanjan kalleus on pelottanut osaa mahdollisista ehdokkaista. Trendinä on ollut vaalikampanjoiden kustannusten jatkuva nousu, mikä asettaa väistämättä ehdokkaita eriarvoisiin lähtökohtiin.
Juuri nyt tosin talouden taantuminen hyydyttää myös vaalirahoitusta siinä määrin, että monet kampanjat jäävät väistämättä kauas 200 000 euron ylärajasta eurovaaleissa.
Kysymys kampanjoiden hintakatosta ei kuitenkaan ole oleellisin asia työryhmän ehdotuksissa. Ilman sitäkin vaalirahoitukseen liittyvät suurimmat ongelmat ovat tämän myötä poistumassa. Niin olisi pitänyt tapahtua jo aikaa sitten, mutta poliittinen valmius syntyi vasta vaikeimman kautta.