Puolueiden julkistamat vaalibudjetit ovat vain osatotuus. Eniten rahaa käyttävät ehdokkaat itse. Rahalla ja muulla tuella voidaan myös vaarantaa ehdokkaiden riippumattomuus.
Demokratia tulee kalliiksi niin puolueille kuin ehdokkaina oleville poliitikoillekin. Puolueiden on rahoitettava eduskunta-, kunnallis- ja eurovaalien yleiskampanjat sekä aika ajoin myös presidentinvaalit. Päävastuu vaalikampanjasta jää kuitenkin ehdokkaille ja heidän tukiryhmilleen.
Viime kunnallisvaaleissa puoluerahoituksen osuus ei ollut suuren suuri. Isot puolueet käyttivät rahaa noin miljoonan markan verran. Eduskuntavaaleissa rahaa palaa huomattavasti enemmän. Nykypäivä-lehden tuoreen selvityksen mukaan ensi vuoden eduskuntavaalien vaalikampanjoihin kuluu ainakin 3,3 miljoonaa euroa eli lähes 20 miljoonaa markkaa. Useimpien puolueiden kampanjamenot ovat nousussa verrattuna kevään 1999 eduskuntavaaleihin.
Puolueiden vaalimenot ovat kuitenkin pieniä verrattuna eduskuntavaaliehdokkaiden kampanjarahoihin. Viime eduskuntavaaleissa ehdokkaana olleiden rahankäytöstä tehdystä tutkimuksesta selvisi, että valittujen edustajien vaalibudjetti oli keskimäärin 130 000 markkaa. Omat varat olivat tärkein rahalähde eli kolmannes kaikista kampanjavaroista. Loput saatiin yrityksiltä, yhteisöiltä, järjestöiltä ja yksityisiltä lahjoituksina.
Vaalirahoituslakia varten tehdystä selvityksestä kävi ilmi, että lähes kahdentuhannen ehdokkaan kampanja maksoi noin 80 miljoonaa markkaa, puolueiden vaalikampanja 30 miljoonaa ja erilaisiin välillisiin vaalimainontakuluihin meni lähes 40 miljoonaa markkaa. Puolueiden vaalirahat olivat tutkimuksessa paljon suuremmat kuin ne 20 miljoonaa markkaa, jotka puolueet nyt arvioivat käyttävänsä ensi vuoden eduskuntavaaleissa.
Ehdokkaiden vaalirahoitus on tehty lailla julkiseksi. Tästä huolimatta kunnon selvyyttä kampanjavarojen suuruudesta ei saada vieläkään. Vaalirahoituslain toimivuutta epäiltiin eduskunnassa koko sen ajan, kun asia oli käsiteltävänä. Monet arvelivat, että uutta tietoa ehdokkaiden taustavoimista ei saada. Nykyinen laki on aivan liian väljä ja salliva. Ehdokkaat antavat tietoja tai ovat antamatta.
Lain mukaan puoluetuen käyttö on julkista. Sen sijaan muista rahalähteistä ei ole tietoa. Ammattiliitot tukevat esimerkiksi omia ehdokkaitaan taloudellisesti. Rahaakin tärkeämpää on ammattiyhdistysten antama käytännön apu. Jokainen ehdokas tarvitsee kahvinkeittäjiä, materiaalin jakajia, ideanikkareita ja muita avustajia.
Etujärjestöjen ja yritysten rahatuki on laillista, mutta kytkee automaattisesti edustajan kyseenalaiseen kiitollisuudenvelkaan. Koska eduskunta tekee päätöksiä kaikkien kansalaisten parhaaksi, se ei saa alistua kenenkään panttivangiksi. Kaikki tällaiset sidonnaisuudet on tehtävä julkisiksi.
On laskettu, että kansanedustajista neljäsosa saa kiittää valinnastaan myös ay-liikettä. Joidenkin vaalien jälkeen ay-liike on laskenut "omiksi" edustajikseen lähes puolet eduskunnasta. Se on demokratian kannalta ongelmallista. Jo nyt SAK:n ja ay-liikkeen valta yhteiskunnassa on monissa asioissa suurempi kuin poliittisten päättäjien. Niin presidentti kuin pääministeri Paavo Lipponenkin ovat esimerkiksi SAK:lle kiitollisuudenvelassa vaalivoitoistaan. Se myös näkyy hallituksen päätöksissä ja kolmikannan asialistan laajentumisessa. Sen takia on perusteltua kysyä, onko Suomi mennyt jo liian pitkälle ja onko se muuttumassa parlamentaarisesta demokratiasta etujärjestöjen hallitsemaksi korporatiiviseksi valtioksi.