Presidentinvaalin ensimmäinen kierros katkaisi eduskuntavaalien osoittaman suunnan kohti kärttyisää nurkkakuntaisuutta. Viime keväänä 19 prosenttia äänesti muukalaisvihaisesti impivaaralaisia perussuomalaisia. Nyt presidentinvaalissa 56 prosenttia äänesti kaksi eurooppalaisesti globalisoituvaa liberaalia toiselle kierrokselle.
Ensi sunnuntain asetelma on paljon odotettua tiukempi. Pinnan alla muhii Lillan-ilmiö vuodelta 1994. Pienpuolueen herttaisesti hymyilevä pehmeän yleishyvän kannattaja uhkaa pelkällä viattomuudellaan valtapuolueen keulakuvaa. Valtapelin takana muhii myös merkittävä yhteiskuntafilosofinen murros.
Pekka Haaviston kannatus ensi sunnuntaina kertoo sallivan sivistyksen tilan Suomessa. Elisabeth Rehnin hämmästyttävä 47 prosentin kannatus 1994 osoitti, että suomalaiset olivat kehittyneet aikuisiksi naisasiassa ja suhteessaan kaksikielisyyteen. Jos Haavisto yltää lähellekään sitä tasoa, se osoittaa uutta vapaamielisyyttä suhteessa sukupuolisiin vähemmistöihin.
Vihreiden odottamaton ryntäys isojen joukkoon voi kuitenkin osoittautua heille niin sanotuksi sekavaksi siunaukseksi. Käden ulottuvilla on suuri läpimurto, mutta se ei tule onnenkantamoisena kuin lottovoitto. Se on ansaittava, ja siinä ääntenkalastelussa Pekka Haavisto voi onnistua vain tinkimällä vihreydestä niin paljon, että omat eivät häntä enää tunne, ei ehkä hän itsekään.
Vihreä liike rupesi parikymmentä vuotta sitten harjoittelemaan elämää tavallisena puolueena. Nyt se on sitä. Valtaa ei saa ellei sitä hanki. Ja mitä enemmän sitä hankkii, sitä vähemmän on varaa yleviin periaatteisiin pelkästään niiden ylevyyden takia.
Haavisto ylitti ensimmäisellä äänestyskierroksella kaksi etukäteen korkealta näyttänyttä kynnystä, vihreyden ja homouden, mutta kolmas on vielä edessä. Ajatus siviilipalvelusmiehestä puolustusvoimain ylipäällikkönä hämmentää monia, minuakin. Sen ongelmallisuus nousee kuitenkin pelkältä tunnetasolta. Muodollisia esteitä ei ole.
Perustuslaki asettaa presidentille vain yhden kelpoisuusehdon. Hänen on oltava syntyperäinen Suomen kansalainen. Hän voi valtioneuvoston esityksestä luovuttaa ylipäällikkyyden toiselle Suomen kansalaiselle, eikä laki yksilöi, millaisessa tilanteessa ja miksi. Mutta ei kai perustuslain säätäjä sentään tarkoittanut, että presidentti voi luopua ylipäällikkyydestä jos ihmiset eivät tykkää hänen puolisostaan.
Kukaan, edes RUK:n priimusoppilaista ei ole voinut asevelvollisuusaikanaan saada sellaista sotilaallista oppia, joka olisi sovellettavissa ylipäällikön käsittelemiin sotilaallisen puolustuksen kysymyksiin. Sitä osaamista ei hankita metsässä rämpimällä. Ne asiat opitaan perehtymällä kansainväliseen politiikkaan ja historiaan, ja se oppi on avoin sekä sivareille että asemiehille.
Kaikesta tästä huolimatta siviilipalvelumies ylipäällikkönä tuntuu oudolta ajatukselta. Onko sivarilla motivaatiota syventyä sotilaalliseen puolustukseen? Mutta onhan sitä nähty kaikenlaista ennenkin, kuten pasifistista pehmofilosofiaa teatraalisesti pauhaava Yrjö Kallinen puolustusministerinä vuosina 1946--48. Ja siitäkin on selvitty.
Viime keväänä demarit selvisivät perussuomalaisten ryöpytyksestä vain pienellä tappiolla. Nyt he saivat märästä rätistä päin näköä, eikä paljon lohduta, että niin sai Soinikin. Vanhoilla ansioilla poseeraaminen kiinnosti demarien perinteisiä äänestäjiä vielä vähemmän kuin puoluemielikuvan uudistusyritys eduskuntavaaleissa. Mikähän kansalle oikein kelpaisi?
Keskusta on eduskuntavaalien tappion jälkeen kärsinyt myös mielipidemittauksissa. Sen presidenttiehdokas saavutti suunnilleen saman kannatuksen kuin puolue eduskuntavaaleissa. Tulosta markkinoidaan nyt loistavana voittona, vaikka kannatuksen tämä taso oli kymmenen kuukautta sitten katastrofi.
Menneisyyden mies pelasti keskustan kuoleman laaksosta. Paavo Väyrynen voi ehkä hyvinkin kotiuttaa menetettyjä äänestäjiä, mutta vain pohjoisessa. Keskusta voi vahvistua enää vain siellä, missä väkeä on aina vaan vähemmän. Näillä eväillä se ei ikinä pääse etelän keskuksiin, ja siellä on paljon äänestäjiä ja eduskuntapaikkoja.
Kansan viesti sosiaalidemokraateille oli, että uusittu johtamistapa ei kelpaa, eikä vanha varsinkaan. Keskustalle äänestäjät osoittivat, että se on pysyvästi menettänyt otteensa ruuhka-Suomessa, ja siellä ovat vallan avaimet. Näiden puolueiden johdolla on edessä ankeat ajat.
Vanhat puolueet oppivat eduskuntavaaleista, että missä Soini, siellä ongelma, ja hän tuntui luuraavan kaikkialla.
Väyrynen pystyi kuitenkin kaappaamaan keskustalle takaisin ison potin Soinilla lainassa olleita ääniä. Oliko perussuomalaisuus sittenkin vain paha uni, joka loppuu aamunkoitteessa?
Jos turhautuneet perussuomalaiset pakottavat räksytyksellään Soinin väistymään liikkeen johdosta, se voi hiipua takaisin pikkupuolueeksi. Perussuomalaisten nosteen luonut yhteiskunnallinen kiukku ei siitä kuitenkaan katoaisi vaan kärjistyisi erilaisiksi sirpaleryhmiksi. Ne voivat aiheuttaa suurempaa yhteiskunnallista vahinkoa kuin eduskunnassa murjottavat perussuomalaiset.
Jos Soini jaksaa vielä muutaman kuukauden kuunnella puoluekenttänsä mekastusta, hän voi johtaa joukkonsa syksyn kuntavaaleissa huipputulokseen, jonka rinnalla eduskuntavaalien jytky oli pelkkä pihaus.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.