Eduskuntavaalien latistaminen pelkäksi pääministerin valinnaksi ei ole hyvä idea monipuoluemaassa. Vaaleissa on kysymys ennen muuta politiikan sisällöstä. Presidentti Urho Kekkosen aikana eduskuntavaalien tuloksella ei ollut juuri merkitystä. Kokoomus pysyi yli 20 vuotta oppositiossa, oli vaalitulos mikä tahansa. Presidentti ohjaili tiukalla kädellä hallituksen muodostamista ja valitsi pääministerin lisäksi yleensä ainakin ulkoministerin.
Kekkosen jälkeenkin presidentti käytti täysimääräisesti valtaoikeuksiaan. Mauno Koivisto teki tyhjäksi porvaripuolueiden hallitushankkeen 1987. Hän ohitti kokoomuksen puoluejohtajan Ilkka Suomisen ja nimitti hallituksen muodostajaksi ystävänsä, pankinjohtaja Harri Holkerin.
Nyt tilanne on toinen. Uusi perustuslaki on siirtänyt presidentin sivuraiteille hallituspelistä. Hallituksen muodostaja valitaan eduskunnassa. Herrasmiessopimuksen mukaan hallitusneuvottelut käynnistää suurimman puolueen puheenjohtaja/edustaja. Se ei kuitenkaan takaa, että neuvottelujen käynnistäjästä tulisi hallituksen muodostaja ja pääministeri.
Viime päivien keskustelun perusteella eduskuntavaalit haluttaisiin kutistaa pelkäksi pääministerivaaliksi. SDP pelkää häviävänsä vaaleissa keskustalle ja haluaa viestittää, että ääni SDP:lle Hangosta Utsjoelle on ääni Paavo Lipposelle - ikään kuin puolueiden politiikalla ei enää olisi väliä. SDP:n puoluevaltuusto nimeää Paavo Lipposen huomenna virallisesti pääministeriehdokkaaksi. Myös pari pientä puoluetta on kiirehtinyt ilmoittamaan esimerkin innoittamana, kuka on niiden pääministeriehdokas.
Valistuneet äänestäjät tietävät ilman seremonioitakin, että jokaisen puolueen pääministeriehdokas on puolueen puheenjohtaja. Asia olisi toinen, jos esimerkiksi keskusta ja kokoomus ilmoittaisivat jo ennen vaaleja tähtäävänsä porvarihallitukseen. Tällöin olisi ymmärrettävää, että yhdistynyt porvaristo kertoisi äänestäjille, kuka olisi suuren koalition pääministeriehdokas.
Kiistatta uusi perustuslaki ja poliittiset käytännöt ovat korostaneet pääministerin asemaa. SDP lähteekin vaaleihin siitä asetelmasta, että sillä on tarjota pääministeriksi ylivoimaisen kokenut ja ansioitunut Lipponen. Toive ei kuitenkaan toteudu, jos äänestäjät kääntävät selkänsä SDP:lle joko aatteen, aatteettomuuden tai hallituksen harjoittaman politiikan vuoksi - tai jos esimerkiksi keskustan Anneli Jäätteenmäki vetää keskustaan liikkuvia äänestäjiä sukupuolensa takia.
SDP:n markkinoimassa pääministerin valintaa korostavassa mallissa vähätellään puolueiden ja politiikan merkitystä. Myös keskusta pitää esillä ajatusta Suomen ensimmäisestä naispääministeristä. Suomi ei ole kaksipuoluemaa, jossa äänestäjät valitsevat kahdesta selkeästä vaihtoehdosta. Jos vaaleissa äänestettäisiin vain pääministeriä, silloinhan olisi sama, rakentuuko Lipposen kolmas demarihallitus kokoomuksen vai keskustan varaan. Todellisuudessa äänestäjät tietävät, että kokoomuksen ja keskustan politiikan välillä on yhä eroja ja äänestävät sen mukaan.
Ei ole sattuma, että SDP asettaa juuri näissä vaaleissa ensimmäisen kerran itselleen virallisen pääministeriehdokkaan. Aina ennen sosiaalidemokraatit ovat halunneet korostaa ensi sijassa aatetta ja politiikan sisältöä. SDP:n ja Lipposen taktiikka tähtääkin Jäätteenmäen pysäyttämiseen. SDP:ssä pelätään, että sukupuoli voi siivittää hänet ja keskustan voittoon maaliskuun vaaleissa. Kun SDP:ssä korostetaan Lipposen kokemusta ja erinomaisuutta pääministeriksi, samalla viestitetään, että Jäätteenmäki painii eri sarjassa.