Helsingissä julkistettiin torstaina kiinnostava mutta myös surullisia ajatuksia herättävä kirja Vaalit ja demokratia Suomessa. Tämä paksu, professori Heikki Paloheimon toimittama sekä hänen ja 12 muun tutkijan kirjoittama teos tuo esiin kiinnostavaa tietoa äänestäjien asenteista ja suhteesta politiikkaan. Kirjan tärkein tutkimusaineisto koskee vuoden 2003 eduskuntavaaleja eli varsin tuoretta tapahtumaa.
Siinä on kirjan yksi suuri ansio. Politiikan eturivin tutkijat näyttävät joukolla, että hekin osaavat liikutella luitaan vikkelästi.
No, ehkä kohtuuden nimissä on todettava, ettei ajatus viime eduskuntavaalien tutkimisesta syntynyt hetken mielijohteesta äänestyspäivän jälkeen. Yksitoista politiikan tutkijaa perusti jo 2002 ryhmän, joka otti tehtäväkseen selvittää äänestäjien toimintaa vuoden 2003 vaaleissa.
Kirjan perussanoma ei juuri eroa siitä, mitä jokainen politiikkaa tarkoin seuraava on nähnyt omin silmin. Ja juuri siksi kirjan analyysit ja johtopäätökset Suomen politiikan tilasta sekä vaaleista vaikutuskanavana herättävät huolestuneisuutta niin tutkijoissa kuin kaikissa muissakin, joille toimiva demokratia on tärkeä asia.
Suomalaiset arvostavat kirjan mukaan demokratiaa ylitse kaiken, mutta se ei toimi niin kuin pitäisi. He kokevat, ettei politiikan suuntaa voi muuttaa äänestämällä - ei ainakaan riittävästi. Sen estää Suomessa harjoitettava konsensuspolitiikka, puolueiden varovaisuus toistensa haastajina ja eräät muut syyt, joista ehkä hämmentävin on ilmiö, josta tutkijat käyttävät ilmaisua alamaismielisyys.
Suomalaisissa istuu lujana herran pelko ja kunnioitus esivaltaa kohtaan.
Tutkijat tuovat kirjassaan selkeästi esiin Suomen politiikan erityisongelmat. Ensiksikin sen, että suomalaisten luottamus omiin poliittisiin vaikutusmahdollisuuksiinsa on vähäisempää kuin muissa Pohjoismaissa.
Toiseksi äänestysaktiivisuus on laskenut Suomessa epätavallisen paljon verrattuna muihin kehittyneisiin länsimaihin, joissa se on niin ikään pudonnut, mutta vain jonkin verran.
Eduskuntavaalien äänestysprosentti on romahtaneet noin 15 ja kunnallisvaalien noin 20 prosenttiyksikköä. Puoluekriittisyys on myös suurta, vaikka puolet suomalaisista ilmoittaa olevansa kiinnostuneita politiikasta. Lähes
kolme neljästä katsoo, että puolueet ovat
ajautuneet yhä kauemmaksi tavallisten ihmisten ongelmista.
Kun demokraattiset kanavat eivät toimi niin kuin niiden pitäisi, on loogista, että vaalidemokratian rinnalla turvaudutaan enenevässä määrin vaihtoehtoisiin vaikutuskeinoihin. Niitä edustavat esimerkiksi Attacin kaltaiset järjestöt, nimien keruu adresseihin, erilaiset yhden asian liikkeet, mielenosoitukset maailman johtajien huippukokousten tai Suomen itsenäisyyspäiväjuhlien yhteydessä, turkistarhaiskut ja tuoteboikotit.
Samaan ryhmään voidaan lukea myös valitukset, joita on odotettavissa Oulun valtuuston päätöksestä pyyhkäistä maan tasalle rautatieaseman historiallisesta ympäristöstä kaikki se vanha, mikä on tuhottavissa.
Äänestysvilkkauden laskusta vaihdetaan muutama huolestunut sana joka vaalien alla ja niiden jälkeen, kun paljastuu, että kansa on äänestänyt edelliskertoja laimeammin. Sen jälkeen asia unohtuu, kun uudet vallanpitäjät ottavat paikkansa maan johdossa ja ryhtyvät tosi toimiin.
Siinä ei ehdi miettiä demokratian ongelmia varsinkaan, kun järjestelmä toimii valtaan päässeiden kannalta hyvin: he ovat saaneet äänestäjiltä laillisen mandaatin. Miksi he kantaisivat huolta äänestysprosentista? Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan sisältyy sentään tavoite lisätä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia, mutta vasta aika näyttää, tuottaako se mitään olennaista, mikä vaikuttaa äänestysvilkkauteen.
Suomen poliittinen järjestelmä on äärimmäisen turvallinen vallanpitäjien kannalta. Neljä suurinta eduskuntapuoluetta ovat yhä samat kuin heti sotien jälkeen järjestetyissä ensimmäisissä vaaleissa. Ne rohmuavat noin 80 prosenttia äänistä.
Vain puolueiden keskinäinen järjestys on muuttunut ja heilahdellut eri vaaleissa. Vasemmistoliitto on pudonnut SDP:n ja keskustan kyydistä, ja kokoomus on ottanut sen paikan kolmen suuren joukossa. Vasemmistoliiton kannatus eduskuntavaaleissa on puolittunut sotien jälkeen, ja vihreät hengittävät sen niskaan, mutta vielä ei ole nähtävissä, koska järjestys vaihtuu.
Puolueet eivät haasta aidosti toisiaan eduskuntavaaleissa, koska ne haluavat turvata yhteistyösuhteensa vaalien jälkeen. Puolueet menevät vaaleihin puolivaloilla. Ne puhuvat ympäripyöreitä ennen vaaleja, mutta tekevät heti vaalien jälkeen suuria linjapäätöksiä. Tämä selittyy sillä, että ainakin suuret puolueet valmistautuvat ennen vaaleja erilaisissa työryhmissä hallitusneuvotteluihin. Asiat on mietitty valmiiksi.
Jos vaalidemokratia voikin huonosti äänestäjien kannalta katsoen, kolmen suuren puolueen näkökulmasta tilanne on toinen. Järjestelmä on hyvä, koska se pitää ne vallassa, ja kaikki pääsevät vielä vuorottelemaan hallituksessa. Onko väliä, pääseekö puolue valtaan vaaleissa, joissa äänestää 60 tai 70 prosenttia. Pääasia on, että pääsee.
Vain tutkijat ja journalistit urputtavat demokratian puutteista, mutta se ei vaikuta äänestäjiin. Alamaispelkoiset suomalaiset äänestävät uskollisesti samoja puolueita.