Suomi on monien asioiden luvattu maa. Meillä on paljon kansalaisjärjestöjä, paljon sanomalehtiä - ja paljon puolueita. Jos kaikki eduskuntaan tälläkin kertaa yrittäneet puolueet olisivat myös onnistuneet, uuden parlamentin poliittinen värikartta olisi kirjava kuin joulukuusi.
Jos ääniä olisi piisannut kaikille edustajapaikoiksi asti, suureen saliin tulvisi pian parlamentaarikkoja vielä useampaan lähtöön. Heitä tarjosivat Skp, kirjava puolue, eläkeläiset kansan asialla, liberaalit, kommunistinen työväenpuolue, muutosvoimat, yhteisvastuun puolue, Suomi nousee, köyhien asialla ja Suomen kansan sinivalkoiset. Eikä tässä kaikki. Julmasti sanottuna ääniä meni paljon hukkaan.
Vaalituloksessa näkyy kuitenkin ennusmerkkejä, että pitkänmatkan juna olisi nytkähtänyt liikkeelle kohti kahden suuren puolueen isännöimää järjestelmää. Kun poikkeuksellisesti sekä keskusta että SDP menestyivät uurnilla hyvin, muille puolueille jäi enemmän ja vähemmän rippeitä.
Yleensä jättipottia ei ole herunut samoissa vaaleissa sekä päähallitus- että pääoppositiopuolueelle. Nyt molemmat rohmusivat yhteensä yhdeksän lisäpaikkaa, keskusta seitsemän ja demarit kaksi. Kaksikolle tulee Arkadianmäelle yhteensä 108 kansanedustajaa, kun vanhassa eduskunnassa luku oli vielä 99.
Keskusta ja SDP tekivät demokratiatapahtumasta pääministerivaalin. Teemasta tullee jatkossa vaalien kestoaihe. Voi lukea suoraan vaalituloksesta, että kahden ison viesti meni perille. Etenkin kokoomus voi vain haikailla, paljonko siltä karkasi ääniä pääministerirummutuksen vuoksi.
Suuntaus kahden puolueen entistä selvempää mahtiasemaa kohti on luettavissa myös tilastoista. Sosiaalidemokraattien ja maalaisliitto/keskustan yhteinen paikkaluku on ollut nousussa 1950-luvulta. Se on kiivennyt yli sadan rajan monesti, mutta ei kutakuinkin normaalioloissa kertaakaan niin korkealle kuin nyt. Suunta on selvä, vaikka välillä kaksikon yhteiskannatus on ottanut takapakkia.
Matkalla kohti kahden suuren ja muutaman pienemmän puolueen järjestelmää on mutkia. Suurempi pullistuminen nykykoosta edellyttäisi, että niin keskustan kuin demarienkin tulisi uudistua sisäisesti paljon. Muutoin niiden on vaikea saada uusia tukijoita perinteisten kannattajaryhmiensä ulkopuolelta.
Keskustajohtaja Anneli Jäätteenmäki on paljon vartijana. Kun ja jos keskusta menee hallitukseen, ohjelman ohella myös ministereiksi nostettavien nimet vaikuttavat siihen, miten ei-keskustalaiset mieltävät puolueen. Jos nuorekkaan johtajan takaa paljastuu monen kavahtama vanha kepu, kasvukäyrä voi loppua lyhyeen. Suurimmassa vaalipiirissä Uudellamaalla keskusta on noussut lyhyessä ajassa kolmospuolueeksi, ei vähiten uusien kasvojen vuoksi.
Kahden suuren erottuminen muista tekee elämän hankalaksi etenkin kokoomukselle mutta myös vasemmistoliitolle. Niiden ja muiden puolueiden olemassaoloon liittyy niin paljon perinteitä, tunnetekijöitä, asenteita, puoluejohtajien kunnianhimoa ja hegemonia-ajattelua, että aikaa ja tupakkia kuluu ennen kuin eduskuntapuolueiden määrä mahtuu edes yhden käden sormiin. Äänestäjät voivat tietysti antaa lisätyöntöä.
Porvaripuolella juoksuhautoja voi mataloittaa pitkäaikainen kokemus siitä, että SDP:n avainasema perustuu nimenomaan porvaripuolueiden hajanaisuuteen. Silloin kun SDP on suurin puolue, se pystyy aina kilpailuttamaan keskustaa ja kokoomusta kuin sähköjäniksiä ja tekemään porvarihallitusvaihtoehdosta mörön.
Kristillisdemokraattienkin vaaliläksy on katkera: ääniä tuli lisää roppakaupalla, mutta epäonnistuneet vaaliliitot toivat vaalitappion. Lisämenestys kyllä kielii, että puolueen imagomuutos uskonto- ja siveyspuolueesta tyypilliseksi länsieurooppalaiseksi kristillisdemokraattiseksi puolueeksi on onnistunut. RKP:tä uhkaa tätä vauhtia ankkalammikon kuivahdus.
Taktisessa mielessä polarisaatio voi olla epämieluisempaa demareille, koska vasemmiston yhteispaikkamäärä on häthätää enää hiukan runsas kolmasosa eduskuntapaikoista. Vasemmiston tosiasiallista voimaa tietysti lisää tiukka kytky ammattiyhdistysliikkeeseen.
Vasemmiston yhteisvoiman kasvu tarvitsisi SDP:n ja vasemmistoliiton lähentymisen päälle myös ideologista uusajattelua Britannian Tony Blairin ja Saksan Gerhard Schröderin kolmannen tien hengessä. Samalla tavoin Bill Clinton hakeutui Yhdysvalloissa politiikan keskikentälle ja teki itsestään kahdesti presidentin.
Porvarivoimien kokoamisajatus eli viimeksi vuoden 2000 presidentinvaalien aikaan, mutta koki äkkikuoleman, kun sinipuna-arki palasi. Vasemmistopuolueiden yhdistymisestä ovat puhuneet viime aikoina ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) ja SKP:n entinen puheenjohtaja Arvo Aalto.
Suomen rikkonainen puoluejärjestelmä on kummajainen. Monissa suuremmissa demokratioissa valtakunnan tasolla edustettuja puolueita on paljon vähemmän. Pohjoismaissa rikkonainen puoluekenttä on toki yleinen. Uudessa eduskunnassa on edustettuna kahdeksan puoluetta. Ruotsin valtiopäivillä puolueita on seitsemän, Tanskan kansankäräjillä peräti tusina ja Norjan suurkäräjilläkin yhdeksän.
Puhtaassa kaksipuoluejärjestelmässä meno on joka tapauksessa paljon yksinkertaisempaa: voittaja muodostaa hallituksen ja häviäjä mököttää oppositiossa. Poliittista peliä on vähemmän, ja vaihtoehdot ovat selkeitä. Samaten äänestäjillä on mahdollisuus protestoida muutenkin kuin lähettämällä valtiopäiville kaiken maailman nyrkkisankareita.