New York Syyskuun 11. vuonna 2001 alkoi Will Jimenolle kuin mikä tahansa päivä. Hän matkusti aamuhämärissä kotoaan New Jerseystä Manhattanille, jossa hän työskenteli poliisina. Kello yhdeksältä Jimeno ja muut poliisit kutsuttiin evakuoimaan World Trade Centeriä, jossa oli ensimmäisten tietojen mukaan syttynyt tulipalo. Tuntia myöhemmin tornit sortuivat pelastajien päälle.
Jimeno ja John McLoughlin jäivät henkiin, mutta metrien syvyyteen teräsbetonin alle. Ruhjoutuneet poliisit odottivat apua onkalossaan melkein vuorokauden.
Perjantaina Suomen ensi-iltansa saava Oliver Stonen elokuva World Trade Center kertoo kuoleman kynnyksellä käyneiden miesten ja heitä kotiin odottavien vaimojen tarinan. Se ehti kiinnostaa muitakin tahoja.
- Minä ja John olimme aluksi hyvin epäluuloisia, Jimeno kertoi New Yorkissa elokuvan lehdistötilaisuudessa.
- Eräs toimittaja halusi kirjoittaa tarinastamme kirjan. Sitten meitä lähestyttiin elokuvan tiimoilta. Emme innostuneet. Sitä paitsi tarinallamme rahastaminen ei kiinnostanut meitä yhtään.
Lopulta Jimeno ja McLoughlin tapasivat elokuvatuottaja Debra Hillin, joka vakuutti heidät aikeistaan. WTC-tragedian jälkeen eläkkeelle jääneillä miehillä oli kuitenkin tarkat vaatimukset siitä, millainen elokuvan pitäisi olla.
- Minulla ja Johnilla ei ollut mitään hävittävää, mutta halusin, että kaikki on elokuvassa oikein. Tein selväksi, että jos olen kertonut jonkin asian olleen näin ja elokuvassa se esitetään eri tavalla, nostan heti metelin, Jimeno julistaa.
Lopputulos oli Jimenolle kuitenkin erittäin mieluisa. Hän kehuu estottomasti Oliver Stonea, joka pyrki äärimmäiseen todenmukaisuuteen ja kutsui elokuvasankarien esikuvat usein kuvauspaikoille.
Elokuvassa Jimenoa esittää Michael Pena ja McLoughlinia Nicolas Cage. Pena vietti viikkoja Jimenon perheen vieraana tutustuakseen mieheen, jota näytteli.
Ei politiikkaa
- Minulle ja Johnille oli tärkeää, ettei elokuvassa ole politiikkaa. Me olemme poliiseja, me emme ajattele politiikkaa. Jos meidän pitää pelastaa joku tai selvittää rikos, me toimimme. Kun täytyy toimia, politiikka lentää ikkunasta.
Raunioissa vammautuneina ja liikuntakyvyttöminä viruneet miehet eivät voineet tietää, kuinka syvällä he olivat tai mitä oikein oli tapahtunut. Lähellä syttyi tulipaloja, ja pöly täytti keuhkot. Miehet näkivät harhoja ja miettivät kuolemaa.
- Todellisuus oli sata kertaa pahempaa, kuin mitä näette elokuvassa, Jimeno huokaa.
- Hollywood tuo teille vilauksen siitä. Kuvittele pahin painajaisesi. Se oli pahempi, pahinta mitä voi olla. Välillä nauroin, koska en voinut uskoa, että se oli totta.
Perhe-elämä vaarassa
Kauhukokemus jätti Jimenoon syvät jäljet. Fyysisistä vammoista toivuttuaan hän kärsi silmittömästä vihasta, joka oli tuhota perhe-elämän.
- Tyttärenikin alkoi pelätä minua. Onneksi muistin, mitä Vietnamin veteraanit ovat sanoneet: älä anna kauhujen koskettaa toista sukupolvea. Menin terapiaan. Viha on ajan ja elämän hukkaa. Olen purkanut negatiivista energiaani urheiluun.
Silti Jimeno kertoo itkevänsä, kun hän näkee televisiossa uutisia suuronnettomuuksista, kuten Aasian tsunamista.
- Kun kuulen katastrofeista maailmalla, sydämeni särkyy, koska tiedän, miten ihmiset joutuvat kärsimään, iso ja lihaksikas poliisi myöntää.