Pakolaiskiintiön nostaminen on ajankohtainen asia. Nykyistä suuremmalle kiintiölle on paineita, sillä Euroopan pakolaiskriisi ei suinkaan ole ohi. Uudet pakolaisaallot olisivat katastrofeja, sillä leireillä ja vastaanottokeskuksissa on yhä paljon ihmisiä, jotka odottavat turvapaikkapäätöstä tai siirtoa.
STT:n hiljattain tekemän selvityksen mukaan enemmistö eduskuntapuolueista olisi valmis nostamaan Suomen pakolaiskiintiötä, perussuomalaisia ja Uusi vaihtoehto -ryhmää lukuun ottamatta.
Balkanin reitti on rauhoittunut EU:n ja Turkin pakolaissopimuksen ansiosta. Pakolaisia pyrkii silti Eurooppaan erityisesti Välimeren yli. Libyan reittiä ei ole onnistuttu tukkimaan.
Ulkoisten paineiden ohella EU-maiden suhteita rasittavat näkemyserot turvapaikanhakijoiden sisäisistä siirroista. Taakanjaon osalta EU-komissio aikoo ryhtyä toimenpiteisiin Puolan, Tshekin ja Unkarin suhteen, jotka eivät hyväksy järjestelyä. Kreikka ja Italia joutuvat kantamaan pakolaisvyöryn seurauksista kohtuuttoman suurta taakkaa.
Kotimaassa hallitus on puolestaan tehnyt toimia, joilla vetovoimatekijöitä yritetään hillitä. Pakolaiskiintiön kasvattaminen voi nykyisessä tilanteessa olla kuitenkin välttämätöntä.
Pakolaiskeskustelun rinnalle tarvittaisiin kiihkotonta analyysia omaehtoisesta ja aktiivisesta siirtolais- eli maahanmuuttopolitiikasta.
Pakolaisia ja turvapaikanhakijoita ei juurikaan voi valita, mutta maahanmuuttopolitiikalla voidaan määritellä, minkälaisia uussuomalaisia tänne halutaan. Aktiivinen maahanmuuttopolitiikka olisi myös keino lisätä laillisia reittejä.
Keskusteluilmapiiri on kuitenkin nuivaa ja junnaavaa. Maahanmuuttokriitikot vastustavat useimpia tulijoita ja turvapaikanhakijoita pidetään onnenonkijoina.
Yksipuolisen keskustelun paineessa ei pystytä visioimaan tulevaa. Näköpiirissä on, että globaali muuttoliike ja pakolaisuus tulevat lähivuosikymmeninä pikemminkin kasvamaan kuin vähenemään.
Megatrendin olemassaoloon kannattaa varautua hyvissä ajoin. Silmien sulkeminen vaikeaksi koetulta asialta on tosiasioiden kieltämistä, sillä tulijoiden määrä kasvaa vääjäämättä.
Tällä haavaa ulkomaalaisia muuttaa Suomeen yleensä perhesyistä, työn tai opiskelun takia. EU:n sisällä työvoima voi liikkua pääosin vapaasti. EU- ja Eta-maiden kansalaiset voivat muuttaa työn perässä ilman työlupaa ja jäädä maahan työsuhteen päättymisen jälkeen. Kolmansien valtioiden kansalaiset sen sijaan tarvitsevat työ- ja oleskeluluvat.
Toimivasta siirtolaispolitiikasta ei näy merkkejä, ellei sellaisena pidetä kolmansista maista tulevien työntekijöiden tarveharkintaa. Tarveharkinnan poistaminen on osoittautunut herkäksi asiaksi ja sen höllentämisessä on edetty vain varovaisin askelin.
Keskustelussa olisi aika kääntää uusi lehti ja linjata, millaisia maahanmuuttajia halutaan ja tarvitaan. Reagoinnin sijaan tulevaan kannattaisi varautua hyvissä ajoin.