Oulu
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja varsinkin taidepohjainen kulttuuri ovat valitettavan kaukana toisistaan. Ydinkysymys, mikä on kirkon ja kulttuurin suhde, on edelleenkin vähän keskusteltu aihe kirkon piirissä.
"Kulttuuri mielletään nykyään myös kirkossa ikään kuin ylimääräiseksi jutuksi, vaikka esimerkiksi musiikilla on ollut aina vankka sija kirkon elämässä, samoin kuin kirjoitetulla sanalla", sanoo Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kappalainen Pekka Rehumäki, jonka työnkuvaan kuuluvat myös seurakunnan yhteydet kulttuurielämään.
Lähtökohta on Rehumäelle selvä: "Kulttuuria on laajasti käsitettynä kaikki hengen viljely. Uskonto on tärkeimpiä kulttuurin ilmentymiä, joten kirkkokin inhimillisenä instituutiona on yksi kulttuurin osa-alue muiden joukossa."
Hän haluaisi, että myös sellaiset taiteen alueet kuin arkkitehtuuri, teatteri tai kuvataiteet liittyisivät luontevammin kirkon elämään. Ylipäätään kirkon kannalta hedelmällisen kulttuurin alaa ei saa eikä voi etukäteen rajata, koska kyse on luovasta inhimillisestä toiminnasta, joka on paljolti leikkimistä ja kekseliäisyyttä.
Rehumäen mielestä ei pitäisi tehdä mielivaltaista rajauksia, joiden mukaan esimerkiksi akustinen kitara sopii kirkkoon, mutta sähkökitaran teräskielet ovat jo perkeleestä.
Kirkolle ei mikään inhimillinen saa olla vierasta, mutta ei sen myöskään pidä hyväksyä kaikkea omakseen.
"Voimme ajatella esimerkiksi niin, että kirkon piirissä on vähemmän käyttöä sellaisille hengentuotteille, joissa uskontoon tai ihmisen hengellisiin tarpeisiin suhtaudutaan väheksyvästi tai halveksivasti. Toiminta ei saa olla loukkaavaa. Tässäkin pätee kultainen sääntö, jonka mukaan muita on kohdeltava niin kuin haluaa itseään kohdeltavan - vaikka se sotisikin luovan toiminnan autonomisuutta vastaan."
Osasyynä kirkon ja kulttuurin väliseen juopaan Rehumäki näkee suomalaisen kristillisyyden pietistisen perinteen, joka on jättänyt vahvan jäljen myös nykykristillisyyteen.
"1800-luvun herätysliikkeet suhtautuivat kulttuuriin hyvin kielteisesti, kulttuuri oli maailmallisuutta. Nykyään moista kärjekkyyttä harvemmin tapaa, kulttuuri nähdään pikemminkin turhana. Vähän niin kuin tässä Mikael Niemen uusimmassa kirjassa luetellaan, mitkä asiat ovat knapsua! Ei ihme että välit kulttuuriväkeen ovat joskus viileät."
Rehumäkeä kiehtoo ajatuksena Ruotsin kirkon piirissä näkyvämmin vaikuttava kristillinen humanismi, jonka piirissä ei ylen määrin syyllistetä, vaan pyritään ihmisen kunnioittamiseen laajamittaisesti. Tämä näkyy myös suvaitsevaisempana käsityksenä kulttuuria kohtaan.
Huomio kuvalliseen taiteeseen
Henkilökohtaisesti Pekka Rehumäelle ovat tärkeitä musiikki ja kirjallisuus. "Minulle itselleni on elinehto, kun saa esimerkiksi soittaa jotain oikein sydämen kyllyydestä. Se on terapeuttista".
Hän on aina pitänyt myös elokuvista, erityisesti klassisista Hollywood-musikaaleista. Niissä häntä kiehtoo ennen kaikkea visuaalinen näyttävyys.
Rehumäki uskoo, että tulevaisuudessa kuvallinen ja visuaalinen taidekulttuuri ovat niitä osa-alueita, joihin kirkon olisi syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota.
"Perinteisesti kirkko on suhtautunut esimerkiksi elokuvaan taide- ja kulttuurimuotona väheksyvästi. Kannatusta saavat vain nämä ylipitkät ja suhteellisen tylsät ja puuduttavat raamattuelokuvat. Uskon kuitenkin, että tässä meitä ympäröivässä merkkien ja merkityksien maailmassa on elokuva, tietokoneet ja internet otettava huomioon nykyistä paremmin."
Puhaltaako henki
missä tahtoo?
Kirkon toimintaan kuuluu paljon seremonioita ja muotoseikkoja, mikä on hyvä asia, Pekka Rehumäki arvottaa.
Esimerkiksi jumalanpalvelus perustuu klassiseen, sääntöjen mukaan toimivaan taiteeseen ja on parhaimmillaan kaunis esteettinen kokonaisuus.
"Samalla on kuitenkin niin, että vapaa taide ei aina oikein tahdo sopia kirkon muotoihin, ja siitä seuraa helposti mielikuva jäykästä instituutiosta."
Seurakunnissa pitäisi Rehumäen mielestä ennakkoluulottomasti etsiä uusia tapoja toimia ihmisten parissa. Kyse ei välttämättä ole mistään isoista ja näyttävistä projekteista, esimerkiksi kirkko-oopperoista.
"Monilla suurilla elokuvafestivaaleilla, esimerkiksi Cannesissa, jaetaan palkinto uskonnollisesti merkittävästä elokuvasta. Se osoittaa, ettei kaikkea kulttuuria tarvitsisi tuoda kirkkoon, mutta kirkon pitäisi omalla toiminnallaan pystyä liittymään ympärillään muhivaan uskonnolliseen etsintään."
Tästä ikään kuin esimerkkinä kaksi suomalaista elokuvaa onkin palkittu maailmalla tänä vuonna kirkkojen palkinnolla; Aki KaurismäenMies vailla menneisyyttä sekä Jarmo Lampelan Joki.
Mutta myös Oulussa osataan: "Me rakennamme täällä hiljaisen viikon elokuvatapahtumaa, jossa näytetään tärkeitä uskontoa pohtivia elokuvia. Ideassa on mukana seurakunnan lisäksi Oulun elokuvakeskus ja erityisesti Pentti Kejonen. Se on mielenkiintoinen projekti."