Maaliskuun 6. päivänä 1988 maan tuomiokirkot Oulun pääkirkkoa lukuun ottamatta alkoivat täyttyä jo aamuyhdeksän jälkeen. Puoli kymmenen aikaan oli enää mahdotonta löytää istumapaikkaa.
Alttarien tuntumassa kalustoaan virittelivät lehti- ja tv-kuvaajat. Tapahtumat Lapuan, Mikkelin, Tampereen, Helsingin, Turun, Helsingin ja Porvoon kirkossa olivat päivän ehdoton ykkösuutinen.
Pappisvihkimyksiä oli maan tuomiokirkoissa nähty ennenkin, muttei koskaan tällaista. Pitkälle yli sadan vihittävän papin joukossa oli ensimmäistä kertaa naisia, ja heti peräti 92. Uusi vaihe Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa oli alkamassa.
Oulun tuomiokirkossa järjestettiin sen sijaan tavallinen jumalanpalvelus. Väkeä paikalla oli vähän toistasataa. Oulussa ei pappisvihkimystä järjestetty, sillä hiippakunnan piispa Olavi Rimpiläinen ei pitänyt oikeana kirkolliskokouksen puolitoista vuotta aiemmin tekemää ratkaisua papin viran avaamisesta naisille.
Ulkonäkökin ruodittiin
Siitä syystä neljä Oulun hiippakunnan naisteologia vihittiin maan muissa tuomiokirkoissa: rovaniemeläiset Eeva Ylihurula ja Kaarina Suikki Turussa, sodankyläläinen Helena Suomela Lapualla ja Oulun seurakuntayhtymän lapsityön johtaja Pirkko Hautaniemi Kuopiossa.
"Se oli kyllä mieleenpainuva tapahtuma, ihana tähtihetki elämässäni", Rovaniemellä edelleen asuva Ylihurula muistelee kaksi vuosikymmentä myöhemmin.
"Arkkipiispa (John Vikström) otti meidät lämpimästi vastaan, vaikka tulimme Turkuun ikään kuin ylimääräisinä. Arkkipiispa totesi, että hänelle on suuri ilo saada vihkiä meidät."
Ylihurula tuli vihkimyksen jälkeen Rovaniemen seurakuntaan entiseen työhönsä, perheasiain neuvottelukeskuksen johtajaksi. Pappisoikeuksien saanti toi silti työhön muutoksen. Toimituspyyntöjä alkoi sadella: moni seurakuntalainen halusi kastetta, vihkimistä ja hautaan siunaamista toimittamaan nimenomaan naisen.
"Joustin mielelläni, koska papin työ on ollut minulle suuri kutsumus."
Pappisuransa alussa Ylihurula sai muutaman "tosi raskaan" puhelinsoiton ja ikävän kirjeen, joissa käytiin läpi jopa hänen ulkonäkönsä. Aviomiestäkään ei säästetty.
"Pari ihmistä pyysi minulta muutama vuosi sitten tällaisia asioita anteeksi."
Vastustajan kanta muuttui
Sodankylän kappalainen Helena Suomela oli vielä opiskeluaikana naispappeuden vastustaja.
"Ratkaisu oli minulle suuri", hän muistelee pohdintaansa, jonka tuloksena päätti ottaa pappisvihkimyksen. Päätöksen paikka tuli eteen, kun oma seurakunta teki aloitteen Suomelan lehtorin viran muuttamisesta papin viraksi.
Suomelan ratkaisuun vaikuttivat sekä teologiset että käytännölliset syyt.
"Lehtorina oli vaikea jakaa töitä papin kanssa. Sillä ainoalla papilla, joka oli viikonloppuna työssä, oli ihan kohtuuton työmäärä ja minulla ehkä yksi ainoa saarna. Ei siinä ollut järkeä."
Suomela ei kertomansa mukaan ole juuri joutunut kiistojen keskelle ratkaisunsa takia.
"Olen varmaan saanut olla pumpulissa. Työyhteisössä kaikki suhtautuivat asiaan myönteisesti. Seurakuntalaiset myötäelivät opetteluani. Vanhat mummot ja papat tulivat tilaisuuksien jälkeen sanomaan, että 'sehän meni hyvin'. Ihmiset antoivat tukea fiksusti ja koruttomasti", Suomela kertoo. Muistelu tuo vieläkin kyyneleet silmiin.
Tuiran seurakunnan pastori Helena Paalanne aloitti uransa pappina vuonna 2004. Naispappien pioneerivuodet olivat tuolloin jo takana. Naisten osuus maan papeista oli jo neljänneksen tuntumassa.
Naispapeille on Paalanteen mukaan edelleen tarjolla muotteja, joihin heidän toivotaan sovittautuvan.
"Voi kyllä. Täälläkin on kuullut, että naispappi ei saisi meikata, koska se vie uskottavuuden!"
Se että Paalanne on pappi ja nainen, näkyy hänen kertomansa mukaan työssä lähinnä silloin kun seurakuntalaiset pyytävät joihinkin toimituksiin nimenomaan naista.
Aiemmassa työpaikassaan hiippakunnan tuomiokapitulissa pohjoiset naispappeuskiistat nousivat selvemmin esille. Paalanne toimi kapitulin notaarina ja näki kertomansa mukaan raadollisesti, kuinka kiihkeää naispappeuden vastustus Oulun hiippakunnassa oli.
Pappisuransa alussa Paalanne kertoo lukeneensa ahmimalla uutiset, joissa käsiteltiin naispappeuskiistoja.
"Otin ne hyvin henkilökohtaisesti ja raskaasti, koska hapuilin kohti ammatti-identiteettiäni. Kun joku vastustaja sanoi, että naispapeissa on jotakin olemuksellisesti Jumalan tahdon vastaista, ajattelin, että minussa itsessäni väitetään olevan jotakin Jumalan tahdon vastaista, koska olen pappisvihkimyksen ottanut nainen. Tuollainen kommentti oli lähinnä hengellistä väkivaltaa."
"Nyt ajattelen, että nuo mielipiteet ovat taakse jäävää kulttuuria. Vain epätoivoisessa tilanteessa lauotaan jotain tuollaista."
Kun Paalanteelta kysyy, tunteeko hän myötätuntoa tukalaan tilanteeseen nyt joutuneita naispappeuden vastustajia vastaan, hän sanoo ensiksi, että "ei yhtään". Sitten hän tarkentaa tuntevansa myötätuntoa siinä mielessä, että vastustajien joukossa on henkilöitä, jotka ovat hyviä työssään.
"Mutta esteensä he ovat asettaneet omaehtoisesti."
Eläkkeellä jo oleva Eeva Ylihurula pitää naispappeuden vastustuksen jatkumista surullisena asiana. Vastustajien argumentit, vaikkapa se, ettei ortodoksisessa tai katolisessa kirkossakaan ole naispappeja, eivät häntä vakuuta.
"Me olemme oma kirkkomme, turha näihin muihin on vedota. Meillä on asiasta tehty laillinen päätös jo yli 20 vuotta sitten."
Vetoaminen omantunnonarkuuteenkaan ei saa Ylihurulaa pehmenemään.
"Omatuntohan on sidoksissa myös muihin asioihin kuin Raamattuun: vallitsevaan traditioon tai yhteiskunnalliseen järjestelmään. Minusta se ei ole ollenkaan pätevä perustelu. Ja aina pitää toimia lakien ja säännösten mukaan."
Kiihkeä vastustus on hänen mielestään joskus kuin kukkoilua. "Minusta se ei ole aikuista."
Helena Paalanteen mielestä vastustus perustuu myös ajatteluun, jonka mukaan naisissa olisi jotain tarttuvaa epäpuhtautta. Tällainen ei ole hänen mielestään ainakaan luterilainen ajatus.
Tiukan linjan vastustajat ovat Paalanteen mielestä omineet termin raamatullinen oman ajattelunsa tueksi. "He ovat saaneet aika hyvin lyötyä läpi sen ajatuksen, että heidän uskonsa perustuu Raamattuun, meidän ei. Se on tosi väärin."
Entä taivaan portilla?
Helena Suomela sanoo ymmärtävänsä naispappeuden vastustajia ja heidän tunteitaan, koska oli vastustaja aikanaan itsekin.
"Koin itse Olli-piispan (Olavi Rimpiläisen) tärkeänä siirtymävaiheen piispana. Hän oli niiden tukena, jotka olivat hädässä ja hämillään ja kokivat menettävänsä kirkon."
Siitä miten vielä pintaan nousevat kiistat pitäisi ratkaista, ei Suomelalla ole antaa yksinkertaista ratkaisua.
"Ainoa, mitä minä ajattelen, on se, että kasvaisimme puolin ja toisin kunnioittamaan toistemme vakaumuksia. Kun löytyisi kunnioitusta ja rakkautta, mahtuisimme alttarillekin yhdessä."
Naispappeuden toteuttaminen kirkossa oli Suomelan mukaan välttämätön ratkaisu.
"Se oli sitä kirkon uskottavuuden kannalta, sielunhoidon kannalta, evankeliumin eteenpäin menon kannalta. Tämän olen seurakunnan keskellä oppinut. Kerran sairaalasielunhoidon tehtävässä joku vanhus tajusi, että olen pappi, ja alkoi ripittäytyä. Hän ei olisi ikinä miespapille vuodattanut sydäntään siten kuin sai nyt tuntojaan purkaa ja kiitti sitten Jumalaa siitä, että saa kuolla rauhassa", Suomela sanoo.
"Minun virkakäsitykseni on vain vahvistunut seurakunnan keskellä. Evankeliumien perusteella en usko taivaan portilla kysyttävän, onko tulija löytänyt Kristuksen miehen vai naisen saarnan kautta."