Marraskuun marraskuun 20. päivänä 1945 toisen maailmansodan voittajavaltiot aloittivat oikeudenkäynnit natsi-Saksan johtajia vastaan Nürnbergissä Saksassa. Tuomiot luettiin seuraavana syksynä, 30. syyskuuta ja 1. lokakuuta 1946.
Nürnbergissä kuolemantuomion saaneet hirtettiin yksi kerrallaan aamun tunteina 16. lokakuuta 1946.
60 vuotta sitten ei ollut kuolemanrangaistuksen vastaista liikettä. Natsien rikoksia pidettiin niin kauheina, että kuolemantuomio tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta.
Osa kuolemanrangaistuista ei koskaan katunut tekojaan. He veivät pelinsä katkeraan loppuun saakka, sanoo Tuomas Forsberg, Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori.
Speer, "hyvä natsi"
Yksi hahmo tuntuu katumuksessaan nousevan ylitse muiden. Hän oli Hitlerin hoviarkkitehti ja varusteluministeri Albert Speer, jonka sanotaan puhetaidollaan keplotelleen itsensä hirttotuomiolta. Hänet tuomittiin pitkään vankeusrangaistukseen.
Speer oli niin sanottu hyvä natsi. Hänen katumustaan pidetään yleisesti kuitenkin teeskentelynä.
Saksassa keskustelu Speeristä jatkuu yhä. Oliko hän sittenkin todellinen käännynnäinen vai pelkkä valehtelija?
Speerin ja kumppaneiden rikokset eivät jätä saksalaisia rauhaan. Saksa ei ole vieläkään päässyt möröistään. Katumusharjoituksia on tehty jo 60 vuotta. Auschwitz on ritualisoitu. Eikö tämä jo riittäisi, monet Saksassa kysyvät.
Nürnbergissä oli kyseessä jonkinlainen kansakunnan puhdistautuminen. Oikeudenkäynneillä oli fiksumpikin tarkoitus kuin tuomita natseja: Saksa tuli saattaa demokraattiseksi yhteiskunnaksi. Ennen kaikkea haluttiin näyttää miten voittajat toimivat: ei mielivaltaisesti ja julmasti kuten natsit vaan oikeudenmukaisesti.
Saksaa koulutettiin
"Oikeudenkäynnit olivat osa demokratiakoulutusta", Forsberg toteaa.
Jotkut tavalliset saksalaiset uskovat silti, että saksalaiset eivät olleet täysin syyllisiä. He ajattelevat, että ainakin sota Stalinia vastaan oli osittain oikeutettua.
Forsberg antaa osuvan esimerkin: "On helpompi sanoa, että joku upseeri kuoli itärintamalla kuin Ranskaa valloitettaessa."
Jaettiinko Nürnbergissä voittajan oikeutta? Ei, tuumii Forsberg, oikeus oli suhteellisen reilua , vaikka tuomioistuin olikin liittoutuneiden asettama.
Oikeudenkäynnit täyttivät kaikki vaadittavat ehdot puolustusasianajajia myöten. Tuomarit olivat ammattimiehiä, eivät kansantuomareita kuten joissakin maissa.
Tuomioita ei kirjoitettu etukäteen, kaikkia ei edes tuomittu. Saksan pankin johtaja Hjalmar Schacht vapautettiin.
Hän totesi olevansa syyllinen vain Saksan teollistamiseen, mikä oli vastoin Versailles'n rauhansopimusta. Sopimus oli solmittu ensimmäisen maailmansodan päätteeksi.
Reiluudesta oli vain yksi merkittävä poikkeus; sotarikoksiin syyllistyneitä liittoutuneiden edustajia ei tuomittu koskaan. Heitäkin oli.
Monet ovat sanoneet, että liittoutuneiden terroripommitukset Saksaan olivat silkkaa sotarikosta. Jotkut pitävät atomipommien pudottamista Japaniin kaikkien aikojen julmimpana ja hirvittävimpänä sotarikoksena.
Wehrmacht rauhaan
Vastoin yleistä käsitystä myös Saksan armeija Wehrmacht syyllistyi rankkoihin sotarikoksiin. Vanha klisee puhuu hyveellistä Wehrmachtista ja pahasta SS:stä. Tämä klisee ei pidä täysin paikkaansa.
Liittoutuneet kuitenkin jättivät Wehrmachtin rauhaan, sillä oikeudenkäyntejä oli pakko rajoittaa. Niitä ei olisi voinut hallita.
Toki Wehrmachtin väkeä nousi hirttolavalle. Wehrmachtin ylimpään johtoon Wilhelm Keitel hirtettiin, kertoo Forsberg.
Jotkut syytetyistä väittivät, että he eivät olleet tehneet Saksan lakien mukaan mitään rikollista. Tämä piti varmasti paikkansa. Yhtä paikkansa pitävää on se, että 60 vuotta sitten ei ollut kansainvälisiä sopimuksia, joiden nojalla natseja olisi voinut rangaista.
Mutta oikea ja väärä eivät aina riipu siitä, mitä jonkin maan lait sanovat. On jopa väitetty, että oikea ja väärä ovat ehdottomia, laeista täysin riippumattomia.
Kansainvälisestä tapaoikeudesta kehitettiin Nürnbergia varten käsite rikos ihmiskuntaa vastaan. Kyse oli merkittävästä virstanpylväästä oikeudenkäytön historiassa, Forsberg toteaa. Oli sittenkin olemassa jotain pysyvämpää kuin valtion säätämä oikeus.
