Kulttuuri

Wigwam palaa juh­la­kier­tu­eel­laan myös Ouluun – Kauko Röyhkä muistaa yhä legendaarisen yhtyeen: "Olin pit­kä­tuk­kai­nen koulupoika, joka diggasi progea"

Pedro Hietanen (vas.) Måns Groundstroem, Ronnie Österberg, Jim Pembroke ja Rekku Rechard muodostivat menestyneimmän Wigwamin. Kuva on Lucky Golden Stripes -levyn kannesta, jolla yhtye pyrki USA:n markkinoille.
Kulttuuri 2.10.2018 18:14
Petri Laukka

Suomalaisen taiderockin jättiläinen Wigwam kiinnostaa edelleen, vaikka asetelman pitäisi olla päinvastoin.

Yhtye on ollut toimimatta yli kymmenen vuotta ja monen mielestä viimeinen ”oikea” levy julkaistiin 40 vuotta sitten.

Wigwam tuo viestejä menneisyydestä, mutta nostalgia ei yksin selitä suosiota. Wigwam vetää puoleensa niin vanhaa kuin uutta yleisöä, hämyjä ja hipstereitä.

Seitsenkymppisistä muusikoista koostuva yhtye palaa tänä syksynä lavalle 50-vuotisjuhlakiertueella, joka myytiin heti loppuun.

Tarinat kuuluvat Wigwamin taikapiiriin. Muusikko, kirjailija Kauko Röyhkä muistaa tarkasti, mitä hänelle tapahtui 16-vuotiaana Nuclear Nightclub -levyn kuulemisen jälkeen vuonna 1975.

Röyhkä oli mennyt Oulun keskustan Musiikkimieheen ostamaan lippua illan Wigwam-konserttiin Pohjankartanossa.

– Olin pitkätukkainen koulupoika, joka diggasi progea. Hienon albumin julkaissut Wigwam oli pakko nähdä.

Ostettuaan pääsylipun hän oli lentää selälleen. Kaupan soitinosastolla seisoskeli Jim Pembroke, Ronnie Österberg, Rekku Rechart ja Måns Groundstroem.

Röyhkä häkeltyi ja tuntui menettäneen toimintakykynsä.

– He olivat nuoria ja tyylikkäitä miehiä, he olivat Helsingistä, he olivat WIGWAM!

Röyhkä muistelee, että kaikki neljä muusikkoa kääntyivät tuijottamaan häntä, pitkää ja laihaa poikaa Tuirasta.

–En uskaltanut katsoa takaisin. Olin niin puissa, että nimmarin pyytäminen oli täysin mahdoton ajatus.

Hän käänsi katseensa ikkunassa roikkuviin sähkökitaroihin.

–Yritin näyttää musiikkiasiantuntijalta, vaikken osannut soittaa eikä minulla ollut varaa ostaa halvintakaan keppiä. Illan konsertti oli tietysti mahtava.

Muistelukset elävät, silti Wigwam ei ole ainoastaan entisten nuorten sävellahja.

Wigwamin tuotannossa on sattumalta kaikki kulttuurikriitikko Walter Benjaminin edellyttämät ajan ylittämisen vaatimuksen. Mennyt yhdistyy nykyhetkeen ja pysyy luontevasti elävänä kulttuuri-ilmiönä, koska sanat ja sävelet eivät vanhene vaikka muoti vaihtuisi. Wigwam on onnistunut hankkimaan uutta yleisöä, jolla ei ole muistijälkiä 1970-luvun huippuvuosista.

Oululaisen mainostoimiston luova johtaja Esa Juujärvi tuli 1990-luvun alun lukiolaisena lainanneeksi kotikaupunkinsa Rovaniemen musiikkikirjastosta Wigwamia, koska ”levynkannet näyttivät niin kiinnostavilta”.

–En muista, mitkä levyt kävivät ensin levylautasella, mutta viimeistään Beingin osuttua kohdalle lopullinen yhteys löytyi. Mutkikkuus ja vauhdintuntu kutkuttelivat sopivasti nuoren miehen musiikillista tutkimusmatkaa, Juujärvi sanoo.

Röyhkän nuoruudessa kaveripiiri keskusteli Wigwamin huimasta soittotaidosta ja kansainvälisyydestä. Yhtyeen yllä leijui mystinen aura, joka erotti heidät muista.

–He olivat yhtä kovia kuin arvostetuimmat englantilaiset. He pääsivät soittamaan Hyde Parkiin ja tekemään levyn Virginille, Röyhkä listaa.

Vuosia myöhemmin Röyhkä houkutteli bändiinsä Wigwamin alkuperäisen basistin Mats Huldénin.

–Mats muun muassa sovitti, soinnutti ja keksi intron Lauralle-biisiin.

Vaikka Wigwam muistetaan progejättiläisenä, musiikkia tulkitaan nykyajan lähtökohdista eri tavalla. Nuoren polven kuulijalle ei ole merkitystä, oliko bändi lähellä maailman valloitusta vuonna 1976 vai ei. Tärkeintä on sisältö ja musiikilliset ideat.

–Nuclear Nightclub -levyn ainutlaatuisuus soundillisesti ja sävellyksellisesti hämmästyttää, Juujärvi miettii.

Juujärvi tunnetaan Uudellakadulla takavuosina pyörittämästään Nuclear Nightclub -rockpaikasta.

Wigwam on välttänyt retrorokkarien yksipuolisen kohtalon, vanhan kaman kierrättämisen ikääntyneelle kuulijakunnalle.

Silti kuluvan vuosituhannen myyvin ilmiö on ollut nostalgia. Populaarikulttuurista on tullut kaupallisesti yhä riippuvaisempi menneisyydestään. Uutta ei tarvitse luoda, kun vanhalla pärjää. Keski-ikäistynyt väki on saatu ostamaan nuoruutensa takaisin levy levyltä, bändipaita bändipaidalta.

Wigwamin ominaisuus löytää uusia kuulijoita osoittaa, ettei nostalgia tarkoita jämähtämistä. Legendaaristen levyjen uusintajulkaisut erilaisine bonusraitoineen ovat kulttuuriteko.

–Wigwamin musiikki on jäänyt elämään. Varmasti se löytää tulevia sukupolvia katoamatta mihinkään, Juujärvi uskoo.

Wigwam on monikulttuurinen cocktail

Ensimmäinen kansainväliset laatuvaatimukset täyttänyt suomalaisyhtye oli juuriltaan suomenruotsalais-venäläis-brittiläinen. Kolme nuorukaista, Ronnie Österberg, Mats Huldén ja Vladimir Nikamo kokosivat nimettömän bändin syksyllä 1968.

Popmusiikkiin oli virrannut kevyiden rallatusten lisäksi omaperäisempiä sävellyskokonaisuuksia suosiva tyyli. Rumpali Österberg oli pitempään kehitellyt ideaa perustaa taiteellisesti kunnianhimoinen yhtye, joka osaisi myös soittaa.

Wigwam lavalla Helsingin Kaisaniemen puistossa elokuussa 1970. Ronnie Österberg rummut, Pekka Pohjola basso ja Jim Pembroke laulu. KUVA: Juhani Salonen

Leijuva ajatus sai muodon tammikuussa 1969, kun Österberg keksi laulajaksi Jim Pembroken. Vuonna 1965 Suomeen saapunut lontoolainen Pembroke oli ehtinyt tuoda ”mannermaisen tyylin” moneen suomalaiseen beat-yhtyeeseen ennen liittymistään Österbergin porukkaan. Solistitulokas kehitteli nimen Wigwam. Peruste oli että intiaaniteltassa savu nousee ylöspäin ”kuin proge”.

Käyttökielenä keikkamatkoilla oli useimmiten ruotsi, sillä venäläistaustainen Nikamo oli käynyt ruotsinkielisen koulun.

Muutenkin maan ensimmäisessä rocksukupolvessa korostui ruotsi. The Sounds, The Esquires, Cay & The Scaffolds ja lukemattomat muut bändit koostuivat suomenruotsalaisista soittajista.

Kosketinsoittaja Jukka Gustavsonin mukaan syy saattaa olla raha. Monet suomenruotsalaisperheet olivat ylempää keskiluokkaa ja heillä oli varaa ostaa lapsilleen kalliita soittimia ja vahvistimia.

Basisti Huldén näkee asian kulttuurisemmin. Hänen mielestään kieli avasi väylän lahden taakse Ruotsiin, jossa oltiin vuosia edellä nuorisokulttuurissa ja rocktarjonnassa. Kielimuuri ei estänyt vaikutteiden nopeaa kulkeutumista.

Wigwam esiintyy Oulussa Madetojan salissa 3.10. Tilaisuus on loppuunmyyty.

10 studiolevyä

Hard N’ Horny (1969)
Maailman toinen progelevy. Koostuu Jukka Gustavsonin suomenkielisestä urkuvetoisesta materiaalista ja Jim Pembroken teemallisesta Henry´s -kokonaisuudesta, jossa kitara heläjää ja tarinat sinkoilevat.

Tombstone Valentine (1970)
Amerikkalaistuottajan Kim Fowleyn jälki osaksi peittää luontaisen Wigwamin. Muutama klassikkobiisi kuten Wishful Thinker ja Tombstone Valentine pelastavat huojuvaa kokonaisuutta.

Fairyport (1971)
Vahvaa musiikillista osaamista. Gustavsonin ohella Pekka Pohjolan sävellystaito tulee kuuluville. Monipuolisuus näkyy loistavissa kappaleissa Losing Hold (Pohjola, Gustavson) ja Lost Without a Trace (Pembroke). 

Being (1974)
Progekokoonpanon komea päätös. Sävellykset ja sanoitukset mutkikkaita mutta eivät teennäisen taiteellisia. Aika ei ole Beingiä pahoinpidellyt. Pohjolan bassokomppi isossa roolissa. Mukana ehdottoman kaunis Marverly Skimmer.

Nuclear Nightclub (1975)
Uusi kokoonpano siirtyi kevyempään taiderockiin omaperäisyyttä menettämättä. Työpari Pembroke-Rechart löytää toisensa. Klassikkobiisit kauttaaltaan huipputekoa. Arvostelumenestys, joka julkaistiin Euroopassa ja Japanissa.   

The Lucky Golden Stripes and Starpose (1976)
Suurella budjetilla Virginin studioilla Englannissa tehdystä Nuclearin seuraajasta tuli odotettua väkinäisempi, vaikka Colossus ja Eddie and The Boys solmivat taitavasti yhteen popin ja progen ilmaisutapoja.

Dark Album (1977)
Vanhan Wigwamin joutsenlaulu, jota Virgin ei enää halunnut julkaista. Tasapainoisesti sävelletty kokonaisuus, joskin ahdistuneisuus kuuluu. Cheap Evening Return, Helsinki Nights ja huima bonus Grass For Blades soivat komeasti.

Light Ages (1993)
Paluulevystä piti tulla perinteiseltä kuulostava paketti, mutta lopputulos on soundiltaan turhan sekava kaikulaitekokeilu. Delay ei ole Wigwamin paras ystävä. Mukana useita vanhoja biisejä uusina sovituksina ja hyvin soitettuina.

Titan´s Wheel (2002)
Keitos mahtipontista amerikanrockia. Liikaa kitarariffien ympärille tehtyjä täytekappaleita. Nimikappale onnistuu kehittelemään ilmoille Wigwam-mystiikkaa.

Some Several Moons (2005)
Edellisestä levytyksestä on jotakin opittu: äänikuvaltaan kuivahko perussoundi on kunniassaan ja soitto etenee rennosti. Sanoituksissa Pembroke löytää entisenlaisen absurdismin. 3-4 turhaa rallia pitkittävät levyä. 

MAINOS

Kommentoi

Olin tuolla Röyhkän mainitsemalla keikalla Pohjankartanossa vuonna 1975 mutta en millään muista kuka lämppäsi WigWamia silloin. WigWam meni minulta Remu & Hurriganesin kyllästämältä nuorelta rokkarilta pikkusen yli hilseen vaikka muistan, että hyvin ne soittivat mutta musa oli pikkusen liika taiteellista minulle........ no se oli progea.

Vastaa Ilmoita asiaton viesti

Mielenkiintoista, että aina ikääntyneiden rockmuusikoiden ollessa kyseessä muistetaan mainita se, että he ovat vanhoja, että heidän olisi pitänyt lopettaa, ei ketään kiinnosta jne jne. Näitä sanataitureita ei vain kiinnosta se tosiasia, että monet ovat muusikkoina paljon parempia nyt kuin nuorempina, heidän osaaminen rakentaa biiseistä mielenkiintoisia on paljon korkeammalla tasolla kuin parikymppisinä. Mutta silti on jopa yli 90-vuotiaita klassisen musiikin esittäjiä, joista ei juuri koskaan elämöidä sillä kuinka vanhoja ovat.

Minulle on aina ollut tärkeintä se, pidänkö taiteilijan musiikista ja onko hänellä kyky esittää se osaavasti ja koskettavasti. Ikä on sivuseikka. On säälittävää kirjoittelua sellainen, että ensin todetaan, että veteraani tai kehäraakki sitä ja tätä. Taitaa olla niin, että se sukupolvi, joka näitä kirjoittelee ei ymmärrä sitä, että ikääntyminen tapahtuu jokaiselle. Kukaan ei ole ikuisesti nuori ja notkea. Pelisilmä saattaa silti kehittyä paremmaksi eikä tarvitse vääntää niin "asenteella" naama irvessä. Ainakin joillakin. Sitä paitsi koko sana asenne on typerä eikä tarkoita mitään. Enää. Kaikki haluaa menestyä ja rikastua tai ainakin tulla toimeen musiikillaan. Ei siinä mitään pahaa ole. Ja soittakoon keikkoja niin kauan kun kysyntää ja kuntoa riittää. Niin minäkin teen.

Vastaa Ilmoita asiaton viesti

"Suomalaisen taiderockin jättiläinen Wigwam kiinnostaa edelleen, vaikka asetelman pitäisi olla päinvastoin." Käsittämätön aloitusvirke. Luin tuon monta kertaa, enkä ymmärtänyt, mitä siinä yritettiin sanoa. Mikä asetelma? Miten niin pitäisi olla päinvastoin?

Vastaa Ilmoita asiaton viesti

Progemusiikki ei ole nykyään huudossa, sitä se tarkoittaa.

Vastaa Ilmoita asiaton viesti

Joskus 80-luvulla proge ei ollut huudossa. Se oli lähinnä kirosana. Nykyään tilanne on toinen. Toki proge on ja pysynee marginaalissa, mutta progressivista rokkia ja sen merkkiteoksia arvostetaan tänä päivänä korkealle, varsin laajaltikin. Mutta ymmärrettävää lienee, että Keekki-faneille Wigwam pysyy vieraana...

Vastaa Ilmoita asiaton viesti

Uutisvirta

Etusivulla nyt

Paikallissää

Juttutupa

Päivän tykätyin viesti

Sipilän ylimielisyys syöksee keskustan oppositioon!

höpöttää valheita.Suomi ei ole ollut missään vaiheessa konkurssin partaalla.Sipilä on ainoastaan saanut aikaan,köyhän ka... Lue lisää...
Älä viitsi

Jari ja sarjakuvat

Jari

23.6.
Jari on tauolla.

Naapurit

16.10.

Fingerpori

16.10.
;

Uutiset osastoittain

Palvelemme sinua

Asiakaspalvelumme auttaa sinua mielellään Kalevan tilausasioissa ja muissa lukijan palveluissa.

Asiakaspalvelu

(08) 5377 610 (ma-pe 9-16)

www.kaleva.fi/asiakaspalvelu

Kalevan medioilla tavoitat 331 000 lukijaa.

Yrityspalvelut

(08) 5377 180

yrityspalvelut.kaleva.fi


stats-image